Hio ja tule hiotuksi

Luku pohtielmasta teemalla "Törmäys todellisuuteen" (päivitetty 8.5.2018)

8       Empatia ja sympatia

”Paleltui kuoliaaksi.

Koko ikänsä odotti

yhtä lämmintä sanaa.”

(Jukka Itkonen, Ralle Paljaan suulla,  2005, 41.)

8.1                 Hio ja tule hiotuksi!

Torsti Lehtinen arvioi, että kenties suosituin kaipauksen kohde kaipauksensa runtelemalla, tukalassa ahdistuksen tilassa olevalla ihmisellä on toinen ihminen.[1] Sekä naisten- että miestenlehdet tihkuvat ihmisen ikävää toisen luo. Kaipaus ei perustu yksinomaan eroottiseen vetovoimaan. Ihmisen minuus vaatii kehittyäkseen yhteyttä toisiin ihmisiin. Emmanuel Lévinasin mukaan ihminen kasvaa vain elämällä toisten kanssa kasvokkain. Toisen aito läsnäolo estää ihmistä lankeamasta suuruudenhulluuteen ja kuvittelemasta olevansa maailmanomistaja. (Ei tosin aina!, KS) Rauta rautaa hioo, ihminen ihmistä. Emerson luonnehtii maailman olevan olemassa jokaisen ihmisen kasvatusta varten. ”Mitä me itse olemme, sitä me opetamme toisille, emme tahtoen vaan tahtomattamme.” Emersonilaiseen perfektionismiin kuuluu olennaisena osana ajatus toisesta ihmisestä esikuvana, joka auttaa ihmistä löytämään oman itsensä. Emersonin mukaan ”Toiset ihmiset ovat linssejä, joiden läpi luemme omat mielemme.” Toinen ihminen edustaa minulle ”saavuttamatonta mutta saavutettavaa itseäni”, hän voi olla minulle esikuva, edustava ideaali. Lopulta me kaikki olemme kasvatuksia toisillemme. Jokaisessa meistä on jotakin, miksi minä olen vielä tuleva. Ihmisten voidaan ajatella olevan toisilleen ikään kuin sokraattisia kätilöitä. Olemme usein sokeita omille uskomuksillemme. Toinen voi auttaa meitä kätilöimään ajatuksemme. ”Mistä minä tiedän, mitä minä ajattelen ennen kuin minä kuulen mitä minä sanon” –ajatus kuulostaa triviaalilta, mutta siinä piilee totuuden siemen. Minulle käy usein – ellei peräti aina! - niin, että opin omasta ajattelustani uutta, kun keskustelen näkemyksistäni jonkun kanssa.  Tiedostamisen ennakkoehtona on kohtaaminen toisen ihmisen kanssa. Keskustelu synnyttää tiedostamista ja kenties muutosta. [2] (TodE 2009; Lehtinen 2002, 74;   Emerson 1958, 12;  177; Kovalainen 2007, 73; 127.)

Kuinka toista sitten pitäisi hioa ja miltä tuntuu olla hiottavana? Ihmisten keskinäinen elämä on varsinaista hiomiskoulua. Yhdessä hioutuminen voi tehdä välillä kipeää, varsinkin jos hionta tehdään taitamattomasti ja pahansuovasti. Hiomisen motiivit voivat olla monet, eivätkä harvoin itsekkäät. Eri tavalla hioo rakastava, eri tavalla vihaava; (eri tavalla hioo egoisti, eri tavalla altruisti). Onnettomuudeksi molemmat tulevat hioneeksi, tahtomattaankin. Ikävä tosiasia on, että ihmisten kanssa kanssakäyminen on usein yhtä pinnistystä ja sietämistä, niin itsensä kuin toisenkin sietämistä. Uskon tämän johtuvan luonteiden (liiallisista) vastakohtaisuuksista: Ei sovi suopetäjä korpikuusen kumppaniksi! Emerson on kiinnittänyt tähän huomiota esseissään Ystävyys ja Rakkaus. Ystävyys edellyttää Emersonin mukaan yhtäläisyyden ja erilaisuuden harvinaista keskimäärää. Similis simili gaudet (ihmistä ilahduttaa samanlainen ihminen, vrt. Vakka kantensa valitsee; suistamolaisittain: Vakka za kanzi da lopsaus piäl (Sarala 1982, 42).[3] Jokaisen ihmisen sisimmässä piilevä sielu vaatii täydellistä onnen autuutta ja havaitsee sen vuoksi toisen käyttäytymisessä olevan ristiriitaisuutta, puutteita ja epäsuhdetta. Tästä syntyy yllätyksiä, kinastelua ja tuskaa. Emerson kirjoittaa avioparin yhdessä hioutumisesta. Aviopari osaa hioa toinen toistaan. Oman puolisonsa seurassa ihminen näkee yhä selvemmin jokaisen pilkun ja tahran, jonka rakastetun kauneus on saanut, kykenee sen osoittamaan, ja molemmat iloitsevat siitä, että voivat toista loukkaamatta  viitata toisen näkyviin virheisiin ja esteisiin ja auttaa ja lohduttaa toista niiden korjaamisessa.   (Schopenhauer 1944, 166; Emerson 1958, 117; 120; 133; 177.) Ylipäänsä ihmisten yhteenliittymisessä on kyse aina pakostakin kompromissistä. (Emerson 1958, 127).

Jotkut ihmiset muodostuvat jo luonteensa takia toisille piinaksi. Me puhumme ”raskaista", "vaivalloisista" ja "hankalista" ihmisistä. Vaivalloinen ihminen ei näe ollenkaan toisen kärsimystä, vaan vain omansa, jota hän jaksaa puida joka hetki. Hän ikään kuin kaataa kaiken kärsimyksensä kuulijan niskaan. Hän tilittää toiselle aivan koko elämänsä, aivan vähäpätöisistä elämän vastoinkäymisistä kaikkein suurimpiin katastrofeihinsa. Hän kuulee vain oman äänensä, toinen näyttäytyy hänelle vain ja ainoastaan mykkänä kuulijana. Hän ei halua tietää mitään toisen murheista eikä iloistakaan. Toinen ihminen ei yksinkertaisesti ollenkaan kiinnosta häntä, sillä hän on niin kiinni omissa pienissä ja suurissa vaivoissaan-katastrofeissaan. Vaivalloiset ihmiset ovat aikavarkaita: he varastavat toiselta aikaa. Varastaessaan toiselta aikaa, he varastavat todellisuudessa toiselta toisen Elämää. He käyttävät väärin  hyväkseen toisen hyvänlaisuutta ja unohtavat, että toisella on yhtä lailla oma elämäntaakkansa kannettavanaan. Kyllä jokaisella on aivan tarpeeksi kannettavaa omissa murheissaan. Sen takia ei pitäisi liikaa kuormittaa toisia ihmisiä omilla murheillaan. Toinen aikavarasihmisryhmä on nalkuttavat ihmiset, sillä he tulevat varastaneeksi toiselta laatuaikaa. He pilaavat toisen ihmisen ajan laadun. Nalkuttaminen on kuin verbaalista ulostamista – päästetään henkinen paska ulos. Pahinta nalkutuksessa on toisto: sanotaan sama asia kahdellakymmenellä eri tavalla: on kuin levy jäisi päälle. Uskon, että nalkuttaja ei aina itse tiedä olevansa sellainen. Moni saattaisi hämmästyä käytöstään, jos näkisi aina päivän päätteeksi videolta, kuinka on tullut käyttäydyttyä. [4]

 

Tiina Keskinen (tamperelainen äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja) puhuu Aamulehdessä 20.9.2009 ”rumista ihmisistä” viitatessaan huonoon käytökseen. Hän arvioi rumien olevan niitä ihmisiä, jotka eivät ole ratkoneet elämänsä ongelmia, vaan ärisevät muille. (Tässä hän tulee hyvin lähelle Schopenhauerin arviota ihmisen ilkeyden syistä. Palaan Schopenhauerin käsitykseen vähän tuonnempana.) Heidän rumuutensa näkyy monessa, kuten piiloilkeilynä, rivienväliloukkauksina ja piikikkäänä mukahuumorina. Rumat ihmiset ovat vielä askeleen ilkeämpiä kuin ”vain-nalkuttavat”. Keskinen on ilmeisen huolestunut siitä, kuinka rumien kaatopaikaksi  suostuu liian moni, liian kiltisti, liian kohteliaasti. Hän ehdottaa omalla esimerkillään, että rumilta pitäisi alkaa vaatia kauniimpaa käytöstä. Kenenkään ei tarvitse olla toisen kaatopaikka. (Keskinen 2009, A02.)

 

Raskaat, vaivalloiset, hankalat, ”rumat” ja nalkuttavat ihmiset ovat ”eettisiä  yhteen suuntaan”, millä tarkoitan sitä, että he esittävät eettisiä vaatimuksia toisille, mutta he eivät itse vastaa kenenkään muun eettisiin vaatimuksiin. Heidän mielikseen kaikkien pitäisi tehdä kaikkensa, mutta he eivät ole valmiita itse tekemään toisten eteen yhtään mitään.  En pääse siitä tunteesta, että joidenkin ihmisten kanssa kohtaaminen aiheuttaa minulle suoranaista kuvotuksentunnetta. Varsinkin erityisen itseriittoisia, leuhkia, ajattelemattomia  ja alentuvia kohtaan tunnen väkisinkin antipatiaa. En voi kuin toivoa, että kovin moni ei joudu kärsimään minun seurassani samassa määrin kuin minä joudun kärsimään eräiden ihmisten seurassa.  Usein kun olen kohdannut jonkun kanssa, tunnen joutuneeni kovasti sietämään ja minulle tulee syyllinen olo siitä, kun ajattelen, kuinka paljon tuo toinen joutui mahdollisesti minua sietämään.  Joskus ajattelen, että minulla on yliankara omatunto. Toisen ja itsen sietäminen huomattavasti helpottuu, kun edes yrittää sietää toista[5], vaikka täytyy myöntää, että toisinaan se tuntuu olevan ylitsepääsemättömän vaikeaa. Jotkut ihmiset vain onnistuvat kerta toisensa jälkeen ”sieppaamaan minua” (köyliöläinen ilmaus). Piet Hein kirjoittaa sietämisestä:

KAN DE LI?*                                                              VOITTEKO TE SIETÄÄ?

”Der er meget,                                                             On paljon sellaisia asioita,

man sier,                                                                       joiden kohdalla sanomme,

at man ikke kan li –                                                    että emme pidä siitä/siedä sitä

og tit er det ikke                                                           ja usein se ei

fordi det                                                                       ole siksi, että

i sig selv er                                                                   asia sinänsä olisi

u-li-ligt*,                                                                      “ei pidettävissä”/ei siedettävissä,

men bare fordi                                                            vaan vain siksi, että

man slet ikke prøver                                                   emme ollenkaan yritäkään

at li det. ”                                                                     sietää sitä.

(Hein 2007)                                                                 (KS)

*vrt. ulidelig (u-lide-lig) = u-li-lig = sietämätön (’li’ on lyhenne sanasta ’lide’, joka merkitsee ’kärsiä’, sietää, luottaa; kunne lide = pitää jostakin, sananmukaisesti ”pystyä kärsimään/sietämään jotain”; oletan, että tässä grukissa viitataan sanan kirjaimelliseen merkitykseen). 

Usein onneton tilanteemme on tämä: Joko me siedämme muita tai muut sietävät meitä. Kumpikin on hankalaa ja raskasta, mutta jälkimmäisen Montaigne arvioi olevan pahinta. (Montaigne 2015, 303.) Olen samaa mieltä kuin Arkhytas, että jopa taivaassa, keskellä suuria ja jumalallisia taivaankappaleita, ihmisen vaellus olisi ilotonta jollei hänellä olisi toveria mukanaan. Kuitenkin on parempi olla yksin kuin ikävystyttävässä ja typerässä seurassa. (Montaigne 2015, 303.)

Vrt. Suistamolaiseen sananlaskuun, jonka idea lähestyy Heinin grukissa esitettyä ideaa toisen sietämisestä: Min verran pahua itšel suvaitšet, sen verda i toizel pahua siijä (Sarala 1982, 66).

Ihmiset hioutuvat toistensa seurassa ikään kuin automaattisesti. He ovat tunteineen ja mielialoineen ”samassa systeemissä” eli molempien mielialat vaikuttavat äärimmäisen helposti toisiinsa. Mielialoille ominaista tuntuu olevan tarttuvuus: ne tarttuvat kuin äärimmäisen helposti tarttuvat taudit.   Montaigne on käsitellyt tätä aihetta esseessään, jonka hän on otsikoinut Mielikuvituksen voimasta. Montaigne kuvaa esseessään sitä, kuinka mielikuvitus vaikuttaa häneen erittäin voimakkaasti. Sen vuoksi hän haluaisikin elää terveiden ja iloisten ihmisten kanssa, ei sairaiden lähettyvillä. Muiden ahdistus saa hänet tuntemaan ruumillista ahdistusta ja toisen ihmisen kärsimykset siirtyvät usein häneen. (Kuinka ihmisen kävisikään, jos hän joutuisi tuntemaan iltapäivän painon koko turtuneessa ruumiissaan, niin oman kuin sen iltapäivän painon, jota satatuhatta muuta kaupunkilaista samanaikaisesti elää![6]) Montaigne kertoo olevansa haluttomampi tapaamaan sairaita kuin niitä, jotka vaativat vähemmän huolenpitoa ja huomaavaisuutta. Kun hän katselee toisen sairautta, hän tuntee vetävänsä sen päälleen ja saavansa sen asettumaan itseensä. (Montaigne 2003, 130.) Montaigne syyttää tästä liian vilkasta mielikuvitustaan. Hän kertoo aiheesta oivan esimerkin:

”Simon Thomas oli kuuluisa lääkäri omana aikanaan. Tapasin hänet kerran erään rikkaan keuhkotautisen vanhuksen luona ja muistan, miten hän pohti eri keinoja tämän parantamiseksi. Hän sanoi, että yksi tapa olisi suoda minulle tilaisuus nauttia hänen seurastaan, ja että kun vanhus saisi katsella minun raikkaita kasvojani ja täyttää mielensä minusta pursuavalla nuorekkaalla ilolla ja voimalla ja kaikki aistinsa minun miehuuteni kukoistuksella, hänenkin kuntonsa saattaisi siitä kohentua. Mutta hän unohti mainita, että minun vointini saattaisi puolestaan heikentyä.” (Montaigne 2003, 130.)  

Albert Camus uskoo, että toisten ihmisten olemassaolo antaa elämälle tarkoituksen. Tietoisuus omasta kuolevaisuudesta ja siitä, että myös kaikki läheiset ihmiset voivat kuolla koska tahansa, aiheuttaa syvän ahdistuksen. Toisaalta  ihminen eläessään elämäänsä tuottaa aina tuskaa muille ja muiden välityksellä itselleen. Me koemme toisten ihmisten teoista ja sanoista johtuvia törmäyksiä todellisuuteen ja me itse aiheutamme puolestamme toisille ihmisille törmäyksiä todellisuuteen. Osa aiheutetuista törmäyksistä todellisuuteen voidaan varmasti välttää, jos olemme valmiita näkemään vähänkin vaivaa.  Mielestäni  tavoitteemme tulisi olla se, että pyrimme muuttamaan tuon törmäyksen todellisuuteen pelkäksi kosketukseksi todellisuuteen. Oleellista on toisen kunnioittaminen ja tilan antaminen. Schweitzer kuvaa elämän kunnioituksen ilmenemistä ihmisten keskinäisissä suhteissa:

Siihen tosiasiaan, että olemme toisillemme salaisuus, on meidän alistuttava. Tunteminen ei merkitse kaiken tietämistä toisistaan, vaan rakkautta ja luottamusta toisiinsa, toistensa uskomista. Ihmisen ei pidä pyrkiä tunkeutumaan toisen ihmisen olemukseen. Toisten ihmisten sielunelämän eritteleminen – tarkoittakoonpa se vaikka henkisesti raiteiltaan suistuneiden auttamista - on arveluttavaa puuhaa. Ruumiillisen häveliäisyyden rinnalla on olemassa myös henkistä häveliäisyyttä[7], joka meidän on otettava varteen. (Schweitzer 1956, 39.)

Kokemukseni mukaan lähimmäinen osoittautuu aivan liian usein viholliseksi, joka enimmäkseen sahaa oksaa, jolla istun.  Vähän kärkevämmin on lähimmäisen mustasta puolesta virkkonut Ambrose Bierce, jonka sarkastisen määritelmän mukaan lähimmäinen on ”se, jota meidän on määrä rakastaa ja joka tekee kaiken voitavansa tehdäkseen meidät tottelemattomiksi” . Toisinaan olen taipuvainen allekirjoittamaan Biercen luonnehdinnan. Jokainen kantaa sisimmässään maanpakolaisuuttaan, rikoksiaan ja tuhoamisvimmaansa, jotka aiheuttavat toisille ihmisille kipeitä törmäyksiä todellisuuteen, jos niitä ei pyritä hillitsemään. (Lehtinen 2002, 247; 256.)

---

[1] Vrt. Kaplinskin hypersosiaalisuus unohduskeinona ihmisen välttäessä törmäystä todellisuuteen.

[2]  Conversation à conversion (TodE 2009) , mutta huomaa: conversion-sanan eräs merkitys on myös käännytys: toisinaan toinen pyrkii istuttamaan meihin hyvinkin voimallisesti omia ajatuksiaan, yrittäen käännyttää meitä kuin jesuiitta konsanaan ”omiin uskoihinsa”, koska hän uskoo olevansa se, joka näkee asioiden oikean laidan ja sen, mihin ihmisen pitäisi pyrkiä.

[3] Vrt. suistamolaisittain: Ei ole metšäs kai puut yhtä pitkät (Sarala 1982, 65). (Ihmiset ovat erilaisia)

Montaigne kirjoittaa siitä, kuinka ihmiset kuin automaattisesti etsiytyvät  kaltaistensa seuraan: Sijoitetaanpa ihmiset miten tahansa, he ryhmittyvät ja järjestäytyvät keskenään lähtemällä liikkeelle ja etsimällä toistensa seuraa samalla tavoin kuin sekalaiset esineet, kun ne heitetään säkkiin sikin sokin: ne liittyvät toisiinsa ja asettuvat lomittain usein paremmin itsestään kuin keinotekoisesti asettamalla (Montaigne 2015, 256). Mihinkään ei luonto näytä ohjaavan meitä voimakkaammin kuin kaltaistemme seuraan (Montaigne 2003, 255). Horatiuksen sanoin: Jos ajattelen asiaa selvällä järjellä, mikään ei vedä vertoja mieluisalle ystävälle (Horatius, Montaignen  2003, 267 mukaan). Muinaisajan kirjailija Menandros sanoi onnelliseksi ihmistä, joka oli saanut kohdata edes ystävän varjon (Montaigne 2003, 268). Montaigne kuvaa todellista ystävyyttä: Ystävyydelle on ominaista koko olemuksemme kattava lämpö, hillitty ja tasainen, vakaa ja tyyni lämpö, silkka hellyys ja huomaavaisuus, johon ei liity mitään tylyä eikä terävää. Ystävyydellä ei ole muuta päämäärää kuin ystävyys itse. (Montaigne 2003, 257-258). Todellisessa ystävyydessä sielut sekoittuvat ja sulautuvat toisiinsa niin täydellisesti, että ne hävittävät ja pyyhkivät olemattomiin sauman, joka on sitonut ne yhteen. Montaignea mukaillen voisin sanoa parhaasta ystävästäni:  Jos minua vaaditaan sanomaan, miksi rakastan häntä, tunnen etten pysty ilmaisemaan sitä, muuten kuin vastaamalla: "Koska se on hän, koska tämä olen minä" (Montaigne 2003, 260-261.) Montaigne puhuu ystävyyden mysteeristä. Täydellinen ystävyys on jakamaton: kumpikin antaa itsensä toiselle kokonaan, niin että mitään ei jää muille jaettavaksi (Montaigne 2003, 265). Montaigne kuvaa elämänsä olleen ilman rakasta ystäväänsä pelkkää savua, pelkkää pimeää ja synkkää yötä,  yhtä tuskaista laahustamista päivästä toiseen niin että hänen kohtaamansa ilotkaan eivät häntä lohduttaneet, vaan tekivät hänen menetyksestään aiheutuneen surun kaksin verroin katkeraksi. Hän koki olevansa enää vain puolikas. Montaigne kiteyttää ystävyyden merkityksellisyyden: Ystävä, oi! Kuinka tosi onkaan vanha sanonta, että ystävän seura on tarpeellisempi ja suloisempi kuin alkuaineet, kuten vesi ja tuli! (Plutarkhos, Montaignen 2015, 294 mukaan.)

[4] Olen itsekin saanut osani nalkuttamisesta, sillä äitini on suurnalkuttaja. En voi kuin toivoa, että en itse kehity samanlaiseksi nalkuttajaksi!

[5] Parempi laiha sopu kuin lihava riita.

[6] muunneltu Roquentinin ajatus Sartren Inhossa (Sartre 1964, 77).

[7] Toisen pitää saada ilmaista itsestään vain se, mitä hän haluaa ilmaista. Tässä on kuitenkin se ongelma, että toisen ymmärtäminen voi olla tällöin vaikeaa, jos ihminen tahtoo peittää itsestään piirteitä, jotka voisivat auttaa toista ymmärtämään häntä. Jokaisen elämäntarinassa on jotakin arvokasta ja opettavaista, mutta ongelma on siinä, että on kovin vaikea päästä lähelle toisen ihmisen sisintä niin että näkisi hänet kokonaan ja ymmärtäisi häntä (Kaplinski 2010, 278; sanat asetettu Reinin isän suuhun). Toisaalta voidaan pohtia, pitäisikö myös kärsivän osoittaa henkistä häveliäisyyttä kärsimyksistään puhuessaan, sellaista henkistä häveliäisyyttä, joka ottaa huomioon toisen ihmisen, tässä tapauksessa kuulijan-kuuntelijan, todellisuuteen törmäävänä. Jos me kärsiessämme pidämme mielessämme sen, että toinenkin on kärsijä, (schopenhauerilaisittain compagnon de misères, kaplinskilaisittain todellisuuteen törmäävä), siinä missä mekin, me tajuamme, että meidän ei ehkä pitäisi kaataa aivan koko kärsimystämme toisen niskaan, sillä toisellakin on oma kärsimystaakkansa kannettavanaan. Usein ihmiset kaatavat kärsimyshistoriansa toisen niskaan viimeistäkin yksityiskohtaa myöten valittaen toiselle pienimmistäkin kolotuksistaan rasittaen toista valitusvirrellään. Ihmisellä pitäisi olla jonkinlainen eettinen herkkyys huomata, milloin omista kärsimyksistä puhuminen on soveliasta, herkkyys huomata toisen kärsivä tila. Se on kuitenkin vaikeaa silloin, kun toinen täysin haluaa salata kärsimyksensä. Ehkä meidän pitäisikin omaksua tässä sellainen asenne, että oletamme, että toisen kärsimysten taakka saattaa olla arvaamattoman suuri ja pitää tämä mielessämme, kun ryhdymme valittamaan toiselle kärsivää tilaamme.