Analyysi Sinuhe egyptiläisestä

Monitulkintainen Sinuhe egyptiläinen

merkityksien kamppailussa

                      Katja Syrén

                                                                                                            

                                                                                                            

Alkuperäinen essee tehty kurssille Erikoiskurssi: Eriarvoisuus ja huoli väestön laadusta:rasismista rotuhygieniaan/ Tampereen yliopisto/Historiatieteen ja filosofian laitos

1                    Johdanto

Sinuhe egyptiläinen näyttää mahdollistavan monenlaiset lukutavat ja siten sitäkin monilukuisemmat tulkinnat. Esittelen kirjoitelmassani kaksi vastakkaisena näyttäytyvää Sinuhen ymmärrystapaa. Ensin esittelen Raisa Simolan näkemyksiä Sinuhesta ja sen jälkeen esittelen asiasta oman näkemykseni, jossa pyrin antamaan äänen myös Mika Waltarille. Pyrin osoittamaan, että näennäisestä ristiriitaisuudesta huolimatta nämä kaksi näkemystä voidaan jopa yhdistää. Mielestäni Raisa Simola keskittyy tunnollisesti Sinuhe-kertojan negatiivissävytteisten kuvaustapojen esille tuontiin, mutta hän unohtaa kysyä kuvaustapojen syytä. Arvotettaessa teoksen rasistisuutta tai ei-rasistisuutta ei voida pysähtyä Sinuhe-kertojan (tai muiden kertojien) kuvaustapoihin, vaan on kysyttävä: Miksi Sinuhe tai teoksessa esiintyvät lukuisat muut henkilöt kuvaavat ihmisiä niin kuin kuvaavat? Miksi Sinuhe kuvaa näkemäänsä äärimmäisen rasistisin ja negatiivissävytteisin sanankääntein? Juuri tämä rasistisen kuvauksen jatkuva toistuvuus ja sillä mässäily pisti silmääni ja se oli syynä siihen, että päätin tutustua lähemmin Mika Waltariin ja niihin arvoihin, joita hän pitää kirjoittajana arvoistaan tärkeimpinä. Mielestäni onnistuin aikaansaamaan jonkinlaisen synteesin siitä, mistä Sinuhessa on viime kädessä kysymys. Tietenkin voin puhua ainoastaan omasta tulkinnastani. Mika Waltarilta me emme voi enää tiukata vastauksia, ja toisaalta: vaikka voisimmekin, joku voisi aina väittää, että hän saarnaa yhtä, mutta tekee toista. Pinnallisesti tarkasteltuna Sinuhen kuvaustapa näyttää olevan ristiriidassa niiden arvojen kanssa, joita Waltari sanoo teoksia kirjoittaessaan noudattavansa. Onko asia näin? Jos olen oikein ymmärtänyt,  Mika Waltari on tullut – joskin epäsuorasti – vastanneeksi tähän kysymykseen. Hän on tullut vastanneeksi tähän kipeään kysymykseen myös toisella, hienovaraisemmalla tavalla, jota ei mielestäni ole Sinuhessa esiintyviä kuvaustapoja kritisoitaessa huomattu panna merkille  – nimittäin kirjoitustyylillään.      

2                    Neekeri-sanasta

Koska ainakin nykylukijan silmään pistää se, että Waltarin kirjassa tummaihoisia kutsutaan poikkeuksetta neekereiksi, käsittelen aluksi lyhyesti tätä asiaa. Neekeri-sanaahan pidetään nykyisin hyvin halventavana. Se, liittyykö neekeri-nimityksen käyttöön sinänsä tässä yhteydessä rasistista sävyä, on mielestäni kiistanalaista. Sen sijaan ne epiteetit, joita neekeri-sanan yhteyteen liitetään, ovat hyvinkin negatiivisia sävyltään. Toisaalta: kiinnitettäessä huomiota kuvausten rasistisuuteen on muistettava se, että monia muitakin ihmisryhmiä kuvataan teoksessa varsin negatiivissävytteisin laatusanoin. Esimerkiksi egyptiläisistä sanotaan toistuvasti milloin kenenkin suulla: ”Hän on egyptiläinen ja kaikki paha tulee Egyptistä.” Egyptiläisistä sanotaan myös ”Sontaa ovat kaikki Egyptin lait, ja Egyptin jumalat ovat meille iljetys.” ”Jokainen egyptiläinen on sortaja ja väärintekijä ja ainoa hyvä egyptiläinen on kuollut egyptiläinen. (Waltari 1947, 317; 320; 321.) Siten se, että neekereihin liitetään ikäviä adjektiiveja, ei poikkea mielestäni teoksen yleisestä linjasta: ryhmään kuin ryhmään, yksilöön kuin yksilöön, liitetään negatiivisia epiteetteja, ja tähän Waltarilla on varmasti syynsä, joita käsittelen-spekuloin kirjoitelman loppupuolella.   

Pohdittaessa sanan neekeri halventavuutta tai ei-halventavuutta Sinuhessa, on ymmärtääkseni otettava huomioon ainakin jossain määrin se ajankohta, jolloin kirja kirjoitettiin: Sinuhe ilmestyi vuonna 1945. Ennen 1900-luvun loppupuolta neekeri-sana oli yleisessä käytössä ja on kiistanalaista, onko sanan aikaisempaan käyttöön liittynyt halventavaa sävyä. 1860-luvulla saksasta suomeen käännetyssä tietosanakirjassa ”Neekerikansaa Afrikassa” luonnehditaan kylläkin ”maailman onnettomimmiksi”, sen katsotaan ”elävän luonnollisessa yksinkertaisuudessa” ja todetaan, että ”muutamat neekeriläiset heimokunnat ovat taipuneet käsitöihinkin” ja heidän ”tapansa yleensä ovat kovin raa’at ja julmat”. Vasta 1950-luvulta löytyy ensimmäiset viitteet siitä, että sanan neekeri  käyttö olisi sopimatonta. Afrikkalaisperäisistä ihmisistä käytettiin sanaa neekeri vielä 1900-luvun puoliväliin asti yleisesti tieto- ja koulukirjoissa, ja vielä 1970-luvullakin ilmestyneissä tietosanakirjoissa. Ilmeisesti tämä käytäntö on yksi syy siihen, miksi monet suurten ikäluokkien jäsenet eivät pidä sanaa halventavana. Vasta 1900-luvun viimeisten vuosikymmenien aikana neekeri-sanan käyttö alettiin nähdä arkaluontoisena. 1990-luvun kuluessa sen käyttö katsottiin siinä määrin epäsopivaksi, että sen käyttö lopetettiin virallisissa yhteyksissä. (Wikipedia A 2008.)

Akateemisessa yhteisössä ollaan nykyisin varsin yksimielisiä siitä, että sanalla on nykyisin selvästi halventava sävy. Erimielisyyttä kuitenkin esiintyy siitä, voidaanko sanaan aiemmin liitettyjä merkityksiä pitää halventavina. Kielitoimiston tutkija Taru Kolehmainen ei pidä sanaa itsessään halventavana. Halventavaksi sanan tekee yhteys, jossa sitä käytetään. Kolehmaisen näkemystä on kuitenkin kritisoitu esittämällä, että vanhoissa teksteissä neekeri-sanaan liittyy harvoin muita kuin rasistisia ja halventavia merkityksiä ja vaikka termiä olisikin käytetty muuten kuin halventavasti, siihen liittyneet vallitsevat merkitykset ovat olleet selvästi rasistisia. Suomen akatemian akatemiatutkija, historioitsija Marjo Kaartisen mukaan sanalla neekeri on historiallisesti viitattu laiskoihin, epäluotettaviin, typeriin puoli-ihmisiin ja määritteet ovat kaukana neutraaleista. Kaartisen mukaan monet ajattelevat, että rasistinen kuvakieli kuuluu kulttuuriimme, eikä siinä ole mitään pahaa. Ihmiset ajattelevat, että meillähän on oikeus ajatella mitä haluamme. Anne Mäntysen ja Tiina Onikin mukaan sana ei aikaisempinakaan vuosikymmeninä ole ollut neutraalissa käytössä, vaan sanaan on liittynyt länsimainen kolonialistinen näkökulma. Rasismia ja monikulttuurisuutta tutkineen tohtori Anna Rastaan mukaan sanan neekeri käyttöä on Suomessa puolusteltu väitteellä, että "muissa kulttuureissa ja muiden kansojen käyttämänä tämä rasistiseksi tunnustettu ilmaus olisi Suomessa jotain aivan muuta: neutraali, harmiton ja siksi hyväksyttävä". Tätä näkemystä hän kutsuu suomalaiseksi ekseptionalismiksi. (Wikipedia A 2008.) Mitä tulee Mika Waltarin neekeri-sanan käyttöön Sinuhessa, en usko, että hän olisi ajatellut sanan neekeri olevan suinkaan neutraali, harmiton tai edes hyväksyttävissä oleva, vaan kenties pikemminkin jopa nimenomaan rasistisvivahteinen. Käsittääkseni rasistiset luonnehdinnat palvelevat teoksen satiirista tyyliä, jonka tarkoituksena on osoittaa se, mitä me ihmiset toisistamme pahimmassa tapauksessa ajattelemme.

3                    Sinuhen sisällöstä, taustasta ja merkityksen  pohtimisen tärkeydestä

Se, mikä tekee Sinuhen merkityksen pohtimisen erityisen tärkeäksi, on sen maailmanlaajuinen tunnettuus, jota selittää varmasti osittain se, että Sinuhe onnistuu puhumaan kansainvälistä kieltä, mikä ei ole ihme -  onhan Waltari historiallista romaania kirjoittaessaan ajatellutkin kirjoittavansa koko maailmalle, ei vain kansalliselle yleisölle. Sinuhe vaikuttaa niin moneen ihmiseen, että jo se yksin on hyvä syy pohtia sen merkitystä. Sinuhen nykylukijakunnan laajuudesta kertoo esimerkiksi se, että vuonna 2008 Sinuhe äänestettiin suomalaisten rakkaimmaksi kirjaksi. (Wikipedia B 2008; Anon1 2008; Waltari 1998, 429.) Sinuhen suomalaisen lukijakunnan laajuudesta ylipäänsä kertoo puolestaan se, että Sinuhesta on otettu 43 painosta pelkästään suomen kielellä ja vuoteen 2008 mennessä Sinuhea on painettu suomeksi 357 483 kappaletta (Anon. 2. 2008; Haavikko 2008, 469).   Sinuhe on saavuttanut suuren suosion myös ulkomailla, jopa akateemisissa piireissä (egyptologia). Se on käännetty jopa 41 kielelle. Waltari-tuntija Ritva Haavikko luonnehtii kirjaa kansainvälisesti tunnetuimmaksi ja levinneimmäksi suomalaiseksi historialliseksi romaaniksi. (Kytöharju 2008; Haavikko 2008, 471; Vuorenpää ym. 1995.) Sinuhen tapahtumat sijoittuvat muinaiseen Egyptiin, faarao Ekhnatonin valtakauden aikoihin. Päähenkilö on orpo Sinuhe, joka ei tunne omaa syntyperäänsä  (hänellä on tosin siitä omat jatkuvasti vahvistusta saavat epäilyksensä). Monien värikkäiden vaiheiden jälkeen Sinuhesta tulee faaraon henkilääkäri. Sinuhe matkustaa Syyriassa, Babyloniassa ja heettien keskuudessa. Romaani seuraa Sinuhen elämäntarinaa sen katkeraan loppuun asti, jolloin jo iäkäs Sinuhe käy läpi elämänsä onnellisia ja onnettomia vaiheita. On sanottu, että keskeistä teoksessa on idealismin ja realismin rajankäynti. Sinuhe käsittelee todellisen maailman ja aatteiden välistä ristiriitaa. Mielestäni idealismi ja realismi käyvät teoksessa vuoropuhelua monellakin tasolla. Waltarin teos esittelee kriittistä otetta unohtamatta erilaisia yhteiskuntajärjestelmiä sekä pohtii kuninkaan ja orjan eroa ja yhtäläisyyttä. Erilaiset yhteiskunta-asemat esitellään teoksessa taitavasti Sinuhen kautta, joka toimii ikään kuin kameleonttina läpi teoksen: Sinuhe  seikkailee erilaisissa ympäristöissä ja kokeilee monia ammatteja, halveksitusta ruumiinpesijästä arvostettuun lääkäriin, joten hänellä on ensikäden tietoa eri yhteiskunta-asemissa olevien elämästä. Sinuhe on epävarma omasta taustastaan, mutta ainakin hän uskoo olleensa mahdollisesti epätoivottu, lähetettiinhän hänet pois kaislaveneessä.  Sinuhe sanoo: ”Todellista isää ja äitiä ei minulla ollut maailmassa. Olin yksin tähtien alla suuressa kaupungissa. Kenties olin vain kurja muukalainen Kemin maassa. Kenties syntyperäni oli häpeällinen salaisuus.” (Wikipedia B 2008; Waltari 1947, 40.) Se, että Sinuhe ei tiedä omaa alkuperäänsä vaikuttaa sen, että kussakin yhteiskunta-asemassa ollessaan hän toimii siitä käsin aidosti: hän ei ole olevinaan ruumiinpesijä, vaan kokee olevansa sitä todella, joka solullaan. Tämä on tärkeä ulottuvuus, joka tuo Sinuhen toiminnalle ja ajatuksille uskottavuutta. Sinuhe, "Hän, joka on yksinäinen", on se, jonka kertomana tarinaa pääasiassa kuvataan. Tietyin varauksin voidaan sanoa, että Sinuhen kautta myös Waltari on äänessä. Suoranainen Waltarin omakuva Sinuhe ei ole, mutta joitain yhtäläisyyksiä heissä on havaittavissa. Waltari itse on myöntänyt, että Sinuhessa on joitain piirteitä hänen pehmeydestään ja pohjimmaisesta idealismistaan.  Sinuhen ottovanhemmat Senmut ja Kipa löytävät pojan orpona kaislaveneestä ja kasvattavat hänet. Lapsuuden haaveet sotilasurasta vaihtuvat lääkärin ammattiin. Sinuhe suhtautuu usein pessimistisesti asioihin, mutta on luonteeltaan seikkailija. Sinuhella on terävä-älyinen orja, Kaptah, jota Sinuhe pitää aluksi vastenmielisenä. Kaptah lähtee kuitenkin Sinuhen mukaan tämän seikkaillessa Välimeren maissa ja auttaa tätä useissa kiperissä tilanteissa. Lopulta Sinuhe hyväksyy Kaptahin ja ystävyytensä merkiksi vapauttaa tämän orjan asemasta. Kaptah huolehtii Sinuhen omaisuudesta, koska hän on ovelista ovelin kauppaa koskevissa asioissa ja on siten suureksi hyödyksi isännälleen. Mikrotasolla Sinuhe näyttää olevan teoksen idealisti, kun taas Kaptah edustaa realistia. (Jako on kuitenkin vain karkeahko, sillä myös Sinuhe esiintyy usein realistina.) Teoksesta on löydettävissä idealisti-realisti -pari myös makrotasolla: idealistia edustaa Ekhnaton ja realistia Horemheb. (Wikipedia B 2008; Waltari 1988; Vuorenpää ym. 1995.) Sinuhe-Kaptah –pari symbolisoi tavallista ihmistä, ketä-tahansa, kun taas Ekhnaton-Horemheb -pari symbolisoi mielestäni totalitaarisia järjestelmiä ja –ismejä. Waltari-tuntija Ritva Haavikon mielestä Sinuhe egyptiläisessä näkyvät Mika Waltarin muussakin tuotannossa esiintyvät periaatteet, jotka ovat Waltarin itsensä nimeämät inhimillisyys, suvaitsevaisuus ja ”kaunis turhuus”. Talvi- ja jatkosodan aikana Waltari palveli Valtion tiedotuslaitoksen propagandaosastossa, missä hän joutui seuraamaan Suomen ja Euroopan sotatapahtumia ja eri valtioiden sotapropagandaa. Vuosia jatkunut kosketus sotien julmuuksiin ja kylmään suurvaltapolitiikkaan pakotti miehessä esiin uuden inhorealistisen näkemyksen ihmisestä ja yhteiskunnasta. Tämä uusi näkemystapa kyseenalaisti hänen entisen, idealistispainotteisen näkemyksensä. Romaani heijastelee Waltarin tuntemuksia sodan mielettömyydestä. Waltari pitää toisen maailmansodan nostattamia tuntoja aivan ratkaisevina teoksen synnyn kannalta. (Kytöharju 2008; Waltari 1988; Haavikko 2008, 394.) Toisen maailmansodan haavojen kirvely onkin teoksessa selkeästi läsnä läpi teoksen. Sinuhen voidaan näin ollen käsittää olevan myös toisen maailmansodan julmuuden ja eurooppalaisen ihmisen katsomuksellisen pettymyksen kuvaus  (Haavikko 2008, 399). Markku Envall on nähnyt kirjassa kuvatuissa heettiläisissä ja erityisesti heidän keskuudessaan vallitsevassa kurissa ja järjestyksessä sekä velttojen kansojen halveksimisessa ja alistamisessa yhtäläisyyksiä natsi-Saksaan, josta Waltarilla oli kielteinen kuva. Yhtäläisyydet eivät kuitenkaan ole kovin suoraviivaisia tai selviä. Mika Waltari myöntää, että joitakin analogioita hänen kirjassaan esiintyvien valtioiden ja toisen maailmansodan aikaisten valtioiden välillä voidaan nähdä. Waltari on itsekin sanonut, että Sinuhe kertoo hänen omasta ajastaan historian valepuvussa. Hän sanoo tunteneensa koko ajan rivien välissä kirjoittavansa omantuntonsa mukaan omasta ajastaan. (Waltari 1988; Wikipedia B 2008; Vuorenpää ym. 1995.) Heettiläisiä on kuvattu esimerkiksi seuraavalla tavalla, vain muutamia esimerkkejä tuodakseni: ”Heettiläiset ovat karaistuneita eivätkä pelkää kylmyyttä eivätkä kuumuutta, sillä he asuvat hedelmättömillä vuorilla ja saavat lapsesta asti tottua vuorten aiheuttamiin rasituksiin. Siksi he ovat pelottomia taistelussa eivätkä sääli itseään ja halveksivat velttoja kansoja alistaessaan heidät alaisikseen, mutta kunnioittavat rohkeita ja pelottomia ja etsivät heidän ystävyyttään.” ”Eikä lääkärillä aluksi näyttänyt olevan paljon tehtävää Khattushashissa, sillä mikäli ymmärsin, heettiläiset häpesivät sairautta ja salasivat sen niin kauan kuin voivat, ja vialliset ja heikot lapset surmattiin kohta synnyttyään ja myös sairastuneet orjat surmattiin. - - Heettiläiset eivät näet pelänneet kuolemaa, kuten kaikki sivistyneet kansat, vaan he pelkäsivät ruumiin heikkoutta enemmän kuin kuolemaa.” (Waltari 1947, 257; 261.) Waltari tekee tiettäväksi Sinuhen luomisprosessin taustoja kirjoissa Neljä päivänlaskua ja Kirjailijan muistelmia (toim. Ritva Haavikko). Neljä päivänlaskua (1949) on eräänlainen romaani romaanista. Se sijoittuu aikaan, jolloin Waltari kirjoitti ”kiusallista ja häiritsevää” Sinuhea. Kirjailijan omien sanojen mukaan teos on ”valepukuun verhottu, sentimentaalinen rakkauskertomus”. (Wikipedia C 2008; Waltari 2003, 129.) Kirjasta on mielestäni löydettävissä se idea, jota pidän Sinuhen ydinideana: rasismin olemuksen paljastaminen inhorealismin kautta. Tulkintani mukaan Waltarin päämäärä tulee ilmi seuraavasta sitaatista: ” Katsoin tarpeelliseksi myös keskustella koirani kanssa ja kysyin häneltä, miksi hän oikeastaan niin katkerasti vihasi kissoja ja nimenomaan villikissoja, jotka ovat pieniä, surkeita ja pelokkaita eläimiä ja kutsuvat kimeästi Gilgameshia haukattuaan kärpässientä. ’En tosiaan tiedä, miksi vihaan kissoja’, vastasi koirani vilpittömästi teeskentelemättömään tapaansa. ’Mutta ilmeisesti jokin minussa ja yläpuolellani on pannut ikuisen vihan kissojen ja minun välilleni, niin etten voi nähdä kissaa enkä voi edes haistaa kissaa joutumatta heti kauhean vimman valtaan. Silloin käyn kuuroksi ja sokaistun ja karkaan kissan niskaan, vaikka minun onkin myönnettävä, etten vielä koskaan ole onnistunut saamaan kissaa hampaitteni väliin, vaikka antaisin melkein mitä hyvänsä, jos kerran saisin kissan hampaitteni väliin ja saisin ravistella sitä sydämeni halusta. Mutta väkevämpi minua itseäni on minussa käsky, että minun on ajettava kissa puuhun, missä hyvänsä hänet kohtaan, enkä voi tätä käskyä vastustaa, vaan minun on nöyrästi alistuttava siihen. Itse tiedät, isäntäni, että olen hyvä ja lempeäluonteinen koira ja että minulla on hellä sydän, mutta kissan haju sokaisee minut ja kissan haju tekee minut kuuroksi ja kissan haju saa hampaani kutisemaan.’ Enkä ihmetellyt koirani sanoja, sillä olin jo tavannut lukuisia ihmisiä ja naulakauppiaiden lisäksi myös hyviä ja helläsydämisiä ihmisiä, jotka jokin sana saattoi tehdä sokeiksi ja kuuroiksi, niin että heidät valtasi kauhea raivo ja he kävivät verenhimoisiksi, vaikka he eivät puhuneetkaan kissoista, vaan käyttivät muita sanoja, joita en tässä halua ruveta luettelemaan, koska jokainen voi itse etsiä sellaisia muististaan enkä halua sekaantua ideologisiin kiistoihin.” (Waltari 2003, 62-63, lihavointi tekijän.) 4                    Kritiikin sana ja vastakritiikki Waltarin teos on saanut osakseen varsin pisteliästäkin kritiikkiä. Esittelen seuraavaksi joitakin kritisoituja kohtia. Olen valinnut tarkasteluni kohteeksi Raisa Simolan näkemykset, koska havaitsin, että hän on oivalla tavalla keskittynyt poimimaan teoksesta ne kohdat, joita myös itse pidän teoksen rasistisimpina kuvauksina. Koska Waltarin kuvauksen historiallisten yksityiskohtien tarkkuutta on niin vuolaasti kiitelty ja koska teos asetettu varsin vankasti suomalaisen kirjallisuuden kaanoniin, Raisa Simola on katsonut tarpeelliseksi puuttua seikkaan, joka on hänen mielestään kokonaan ohitettu: rodullistamisen diskurssiin teoksessa. Raisa Simola sanoo pyrkivänsä tekemään näkyväksi sen, että Waltarin Sinuhe egyptiläinen(kin) on osa eurosentrisen toiseuttamispolitiikan pitkää perinnettä. (Simola 2008.) Mielestäni Simola on väitteessään sekä oikeassa että väärässä. Pintapuolisesti tarkasteltuna Simola näyttää olevan väitteessään ilman muuta oikeassa, mutta kun asiaa tarkastellaan syvemmin, koko teoksen kannalta, ei vain rasististen kuvaustapojen osoittamisen kannalta, päädytään ehkä toisenlaiseen tulokseen kuin Raisa Simola. Mielestäni Raisa Simola tarttuu siihen, mikä on ilmeistä, ilmiasuun, mutta unohtaa kysyä, mitä on ilmiasun alla. Esittelen ensin jonkin verran Simolan näkemystä ja sen ohessa sekä sen jälkeen kerron oman näkemykseni asiasta.

Sinuhen kuvauksen muinaisesta Egyptistä naapurimaineen on ymmärretty olevan samalla piilokuva tai analogia Waltarin omasta ajasta, erityisesti toisesta maailmansodasta. Waltari on sanonut tuotantonsa tulevan hänen omasta salatajunnastaan, joten on epäselvää, kuinka tietoista tuon analogian rakentaminen on loppujen lopuksi ollut. Waltari ei itse sanoisi, että Sinuhessa käsiteltävät valtakunnat olisivat suoraan rinnastettavissa toisen maailmansodan aikaisiin eurooppalaisiin valtioihin, mutta sanoo kuitenkin heettiläisten valtakunnan olevan ehkä vertauskuva natsi-Saksasta, Kreetan ehkä Ranskasta ja Mitannian ehkä Puolasta puskurivaltiona. Waltarin analogioiden tekniikka on luonteeltaan vihjaavaa. Hän salakuljettaa muinaisten kansojen, valtioiden ja henkilöiden kuviin piirteitä, joita on vaikea olla yhdistämättä toisen maailmansodan historiaan. ”Nykyanalogioiden” tulkinnallinen avain näyttää seuraavalta: khattien eli heettiläisten maa – Saksa; Babylon – Neuvostoliitto; Mitannia – Puola; Kreeta – Ranska; Egypti – Englanti. Vastaavasti romaanissa puhutaan heettiläisistä, babylonialaisista, mitannialaisista, kreetalaisista, egyptiläisistä, syyrialaisista. (Envall 1994, 192, Simolan 2008 mukaan; Waltari 1988.) Sinuhessa puhutaan myös “neekereistä”, jotka asuvat “Kushin maassa, Nubiassa ja Sudanin rajoilla” (Waltari 1947, 88). Raisa Simola kiinnittää huomiota siihen, kuinka Markku Envall luetellessaan Sinuhe egyptiläisen ihmisryhmien koostuvan heettiläisistä, babylonialaisista, mitannialaisista, kreetalaisista, egyptiläisistä ja syyrialaisista ohittaa kokonaan yhden suuren ihmisryhmän, ”neekerit”, ja siten tarkastelee teosta yksipuolisesti ja värisokeasti. Raisa Simola näkee asian niin, että siinä missä kirjailija Waltari jatkaa faaraoidenaikaisen Egyptin eurosentristä tulkintatraditiota, Haavikko ja Envall jatkavat Waltarin rodullistamisdiskurssin toiseuttamispolitiikan ohittamisessaan eurosentrista tutkimuksellista traditiota, koska kummankaan silmään ei ole pistänyt teoksessa esiintyvä rodullistamisen diskurssi. (Simola 2008.)

Raisa Simola puuttuu siihen, että kertojan kansalaisuus on nimenomaan egyptiläinen. Simola kiinnittää huomionsa siihen, kuinka ”egyptiläisillä” ylipäänsä viitataan teoksessa aivan eri asiaan kuin “neekereillä”, eli rajanveto näiden kahden ryhmän välillä on selvä: egyptiläinen kulttuuri käsitetään teoksessa hänen mielestään etnisesti absoluuttisin rajoin. Toiseus perustuu erolle itsen ja muiden välillä, ja kyse on tällöin nimenomaan määrittelijän maailmankuvasta. Itsen ja toisen välillä vallitseva vuorovaikutus toimii siten, että toiseen liitetyt piirteet heijastavat itsen vastakkaisia (negatiivissävytteisiä) luonteenpiirteitä ja päinvastoin. Simolan mukaan Sinuhe egyptiläisessä ruumiilliset tuntomerkit ovat keskeisiä merkityksenkantajia eli eroja tuottavan diskurssin merkkejä. (Simola2008.)  Luonnollisesti Raisa Simola kiinnittää huomionsa myös neekeri-sanaan. Hän tuo esille tutkija Anna Rastaan näkemykset sanasta. Anna Rastas tulkitsee n-sanan (Rastaan mukaan rodullisen termin toistaminen vaikka kriittisestikin vahvistaa termin elinvoimaisuutta) rasistiseksi, puhutaanpa n-sanan merkityksistä ennen tai nykyään. Sana on syntynyt rodun diskurssissa, sitä käytetään rodullistetun eron artikuloimiseen ja, erityisesti rasismia kokeneiden näkökulmasta katsottuna, eriarvoistaviin avoimen rasismin ilmauksiin. N-sanan käyttö pitää yllä vanhoja halventavia esitystapoja ja usein mahdollistaa myös sellaiset tulkinnat, joita puhuja ei ole tarkoittanut. Kun tällainen sana esitetään ”neutraaliksi ja harmittomaksi”, rasismi vähätellään harmittomaksi, sen olemassaolo kiistetään ja jopa hyväksytään. (Simola 2008.) Raisa Simola pyrkii osoittamaan, että rodullistamisen diskurssi palvelee Waltarin Sinuhessa toiseuttamisen diskurssia. Waltarin puhuessa “neekereistä” Simola puhuu “afrikkalaisista”. Vaikka myös egyptiläiset ovat olleet ja ovat afrikkalaisia, heistä Simola puhuu (Waltarin tavoin) egyptiläisinä. (Simola 2008.) Faaraon palkkajoukkojen mainitaan teoksen alkupuolella (Waltari 1947, 88) koostuvan “egyptiläisistä”, “syyrialaisista”, “shardanoista” ja “neekereistä”. Vain afrikkalaista identiteettiä määrittää rodullisuus, muita määrittää johonkin valtioon tai ryhmään kuuluminen. Afrikkalaiset kuuluvat luonnon ja biologian piiriin; heihin ei liitetä kulttuurin leimaa niin kuin se liitetään kaikkiin muihin ihmisryhmiin.  Afrikkalaiset erottuvat muista ihmisryhmistä ensinnäkin ulkonäkönsä vuoksi. Heidän tapaansa koristella  kasvojaan kiinnitetään erityistä ja toistuvaa huomiota. Maalattu-epiteetti edeltää varsin usein n-sanaa (Waltari 1947, 8, 383, 390, 412, 609.) Kyse ei tällöin ole myöskään yhdestä afrikkalaisesta eli yksilöstä vaan ryhmästä, ryhmäkäyttäytymisestä ja ns. rodullisesta käyttäytymisestä – mikä puhe jatkaa kolonialistista perinnettä. (Simola 2008). Sinuhen puheesta välittyy sellainen vaikutelma kuin olisi olemassa vain yksi afrikkalainen kieli, ja tätä kieltä hän luonnehtii pejoratiivisesti. Sinuhe toteaa Kaptahille, että ”tämän kieli oli kuin neekerin mongerrusta, sillä en totisesti ymmärrä siitä sanaakaan”. Puhe “neekerin mongerruksesta” on Simolan mukaan yksi versio siitä kolonialistisesta ajattelusta, että afrikkalaiset kielet ovat vajavaisia, tai peräti siitä kuvausperinteestä, että afrikkalaiset ovat kutakuinkin kielettömiä. (Simola 2008; Waltari 1947, 460.) Toistuvat epiteetit luovat vaikutelmaa havainnoista, jotka ovat olemuksellisia. Vaikka “syyrialainenkin” saa eteensä silloin tällöin kielteisen määreen, “neekeri” saa sen Simolan arvion mukaan ”varsin usein”. Molemmat edustavat teoksessa ei-egyptiläisiä, eli epiteetillä vahvistetaan eroa “meikäläisiin” eli egyptiläisiin. Simola kiinnittää huomionsa siihen, kuinka kielteistä likaisuuden epiteettiä käyttää myös monien itsestäänselvyyksien kyseenalaistamiseen kykenevä Sinuhe. Hän toteaa esimerkiksi Ammonin papeista: ”Mutta he tahtoivat saada veren Ammonin ja Atonin väliin ja tehdä faraon murhaajaksi ja rikolliseksi, joka antoi likaisten neekerien vuodattaa Egyptin puhdasta verta”. Simola käsittelee kirjoituksessaan laajasti afrikkalaisen naisen varsin negatiivissävytteistä kuvaustapaa, mutta tyydyn tässä vain mainitsemaan asian. Ruumiillisuus, ja nimenomaan ruumiillisuuden kielteinen kuvaus, on afrikkalaisten naisten kuvauksissa silmiinpistävää. Musta nainen joutuu arvoasteikossa “alhaisimman katutytönkin” alapuolelle. (Simola 2008; Waltari 1947, 382-383.) Kertojan katse, jolla Sinuhe afrikkalaisia havainnoi, eksotisoi Simolan arvion mukaan varsin tavallistakin ilonpitoa. Rummut ovat olleet afrikkalaisten tyypillinen instrumentti. Sinuhe kuvaa afrikkalaisten ilonpitoa viinituvassa. Rummun ääni ei ole Sinuhen korvissa vain vieras vaan outoudessaan myös “peloittava”. Myöhemmin, väkivallan riistäydyttyä valloilleen, rummut ovat jälleen tunnelmaa tiivistämässä. Tällöin se, millaisesta kalvosta ääni kumpuaa, lisää äänen kammottavuutta: ”ja neekerit takoivat marssiessaan rumpuja, jotka oli päällystetty ihmisten nahalla”. Ilmaisu synnyttää kannibalismimielikuvan. (Simola 2008; Waltari 1947, 635.) Afrikkalaisten sotilaiden eksoottiset aseet kuvataan alkeellisiksi, ja heitä itseään luonnehditaan “töllistelyllä”, pelottavasti muljahtelevilla silmänvalkuaisilla sekä raakalaismaisuudella ylipäänsä. Afrikkalaisten sotateknologia ja sotataidot ovat alkeellisia verrattuna egyptiläisten taitoihin. Horemhebin käydessä sotaa Kushin maassa hänen sotavaununsa tuottivat neekereille suurta tuhoa, koska neekerit eivät olleet tottuneet käymään sotaa hyökkäysvaunuja vastaan. Samoista ihmisistä Horemheb kouluttaa kuitenkin erinomaisia sotilaita armeijaansa heettiläisiä vastaan.   Afrikkalaisten loistokkuutta sotilaina perustellaan heidän epärationaalisella pelottomuudellaan ja primitiivisellä joukkosuggestiollaan: neekerit olivat vahvoja sotilaita eivätkä pelänneet kuolemaa kiihdytettyään itsensä vimmaan pyhien rumpujensa äänellä ja hyppimällä pitkinä riveinä rumpujensa ympärillä. Sotaisuus on teoksen afrikkalaisille tunnusomaista. Simola arvioi, että afrikkalaiset esitetään erityisen väkivaltaisina ja heidän kulttuurinsa näyttäytyy varsin alkeellisena. (Simola 2008; Waltari 1947, 739.) Sotilaiden hierarkia tulee mielestäni esiin hyvin seuraavasta Horemhebin puhuttelusta: ” ’Egyptin sotilaat! Sanon Egyptin sotilaat, ja tarkoitan tällä yhtä hyvin teitä, saastaiset neekerit, kuin teitä, likaiset syyrialaiset keihäsmiehet, ja tarkoitan myös teitä, shardanat ja hyökkäysvaunujen ajajat, jotka eniten muistutatte sotilaita ja egyptiläisiä tässä määkivässä ja ammuvassa karjalaumassa. - -’ ” (Waltari 1947, 167.) Simolan arvion mukaan Sinuhen asenne afrikkalaisten kulttuuria kohtaan ei ole vain vähättelevä vaan sitä halventava. Nämä asuivat “jossakin etelän viidakoissa kirahvien maassa”, nimeä maalla ei ole tai paremminkin: sillä ei ole kertojalle väliä, ja kun afrikkalaisten eteen tulleet esteet luonnehditaan korkeakulttuurisiksi kivimuureiksi ja kupariporteiksi, afrikkalaisten kerrotaan nähneen omassa “kirahvien maassaan” vain “paalukylien portteja”. Se, että Egypti irrotetaan omaksi saarekkeekseen, kuin Afrikasta erilliseksi rikkaan kulttuurinsa vuoksi, on eurosentrinen perinne. Näin näkee Simolan mielestä Waltarikin Egyptin. (Simola 2008.) Mielestäni tässä kohdin on ensinnäkin mahdollista, että Simola sekoittaa Waltarin näkemykset ja Sinuhe-kertojan näkemykset. Sinuhen asenteita ei voi suoraan siirtää Waltarinkin asenteiksi. Sinuhe ei puhu Waltarin suulla. Toiseksi, Waltari on käyttänyt taustalukemistonaan runsaasti egyptologista kirjallisuutta. Mielestäni teos heijastellee mahdollisesti inspiraationa toimineen egyptologisen kirjallisuutemme eurosentrisyyttä, ei niinkään Waltarin eurosentrisyyttä, Waltari käsittääkseni sanoutuu irti kaikista ”sentrismeistä” ja ylipäänsä –ismeistä.  Simola tuo esille senegalilaisen tutkijan Cheikh Anta Diopin näkemykset. Cheikh Anta Diop on korostanut, että Egypti oli ja on osa Afrikkaa, ja että muinainen Egypti kaikkine kulttuureineen oli mustaihoisten – ”neekereiden” – aikaansaannosta. Diop, joka alkoi julkaista tutkimuksiaan 1950-luvulla, toi lukuisissa tutkimuksissaan painokkaasti esiin egyptiläisen kulttuurin afrikkalaisuuden tai mustuuden sekä valkoihoisten egyptologien egyptiläisen kulttuurin valkaisuyritykset. Hän kaivoi esiin vanhaa tietoa, joka oli unohdettu ja ohitettu. Diop on afrosentristi (joskaan ei suuntauksen jyrkimmästä päästä). Muinaista Egyptiä ovat tulkinneet ideologisesti, omiin tarpeisiinsa sopivaksi sekä eurosentristit että afrosentristit. Eurooppalaiset eurosentristit kirjoittivat 1800-luvulla ja 1900-luvun alkupuolella suuren määrän sellaisia tutkimuksia, joissa he kannattivat äärimmäistä diffusionistista teoriaa: sitä että kaikki arvokas Afrikassa on saanut vaikutteensa muinaisesta Egyptistä. Paradoksaalisesti afrosentriset historioitsijat ovat esittäneet paljon myöhemmin – ja aina viime aikoihin asti – samankaltaista diffusionistista teoriaa; tällöin egyptiläisten lisäksi myös nuubialaiset ovat olleet afrikkalaisen sivistyksen esivanhempia. Ero näiden kahden suuntauksen välillä on pelkistetysti siinä, että eurosentrisille tutkijoille egyptiläisen kulttuurin tekijät ovat olleet vaaleaihoisia ja pikemminkin osa Eurooppaa kuin Afrikkaa, mutta afrosentrisille tutkijoille he ovat olleet mustaihoisia ja ”tosi afrikkalaisia” (Simola 2008.) Stephen Howe suhtautuu teoksessaan Afrocentrism: mythical pasts and imagined homes (1999) varsin varauksellisesti kummankin tahon yksisuuntaiseen diffusionistiseen teoriaan, joka koskee niinkin kaukaista menneisyyttä kuin faaraoidenaikaista Egyptiä ja sen suhdetta muuhun Afrikkaan. Hän tuo painokkaasti esiin sen, että maanosan noiden aikojen antropologinen ja lingvistinen todistusaineisto on niukkaa ja paikoin olematontakin tuollaisten päätelmien tekemiseen; lisäksi tulkinta vaikuttaa sekä yksipuoliselta että kaikkien muiden afrikkalaisten kulttuurista innovatiivisuutta ja diversiteettiä halventavalta. Howe osoittaa sekä euro- että afrosentristien rodullistamisdiskurssin anakronistiseksi. Faaraoidenaikaisessa Egyptissä ei rodullistettu ihmisiä siten kuin euro- ja afrosentristit tekevät. Ihmisten ihonväriä ei koettu erottavaksi tekijäksi. (Simola 2008.) Sinuhen mukaan egyptiläisten ja ”neekereiden” välillä on iso ero, ja eronteko perustuu siis rodullistamiseen. Ei-egyptiläiset ovat mustia eli ”neekereitä”, ja kääntäen: egyptiläiset ovat erilaisia eli enemmän tai vähemmän vaaleaihoisia. Sinuhen rodullistaminen sisältää viittauksia myös hierarkkiseen kulttuurinäkemykseen sekä vihjauksia mustien afrikkalaisten geneettiseen huonommuuteen. (Simola 2008.) Raisa Simolan mielestä Ritva Haavikko käyttää liian suuria sanoja todetessaan, että Sinuhelle asiat eivät ole “itsestäänselviä”, ja että hänestä kaikkinensa ”kasvaa mietiskelijä, ilmiöiden perimmäisiä syitä pohtiva filosofi, jonka tietoisuuteen nousee tavan takaa polttava kysymys: miksi?”. Raisa Simolan mielestä kertoja-Sinuhe ei ole niin ”erilainen” kuin millaisena Haavikko hänet näkee; Sinuhe osallistuu rodullistamisdiskurssiin siinä missä moni muukin yhteisönsä jäsen. Raisa Simola näkee rodullistamisdiskurssin olevan olennaisesti Sinuhe egyptiläisen toiseuttamispolitiikkaa. (Simola 2008.) Onko Sinuhe kuitenkaan viime kädessä toiseuttamispolitiikkaa? Missä määrin Sinuhe-kertoja lopulta osallistuu rodullistamisdiskurssiin? Mielestäni Sinuhe-kertoja kehittyy romaanin edetessä suvaitsevaisemmaksi. Sinuhe tuntuu lopulta allekirjoittavan Ekhnatonin näkemyksen siitä, kuinka asioiden tulisi olla: Ekhnaton kuvaa ideaalimaailmaa: ”- - Tässä maailmassa ei ole vihaa eikä pelkoa, vaan ihmiset jakavat veljinä työn keskenään ja leivän he jakavat veljinä keskenään eikä enää ole rikkaita eikä köyhiä, vaan kaikki ovat samanlaisia ja kaikki osaavat kirjoittaa ja lukevat, mitä kirjoitan heille. Eikä kukaan sano toiselle: likainen syyrialainen, tai: kurja neekeri, vaan jokainen ihminen on jokaisen ihmisen veli eikä koskaan enää ole oleva sotaa.” (Waltari 1947, 418.) Sinuhe pohtii tämän kuullessaan: ”- - Mutta hänen sanansa vaivasivat minua ja kirvelivät sydämessäni, sillä jokin minussa oli kypsynyt ottamaan vastaan hänen sanansa. Olin nähnyt monia kansoja ja kaikki kansat olivat pohjaltaan samanlaisia, - - eikä oikealle lääkärille saanut olla eroa köyhän ja rikkaan, egyptiläisen ja syyrialaisen välillä, vaan lääkärin tehtävä oli auttaa jokaista ihmistä. - - ” (Waltari 1947, 418.)

Ehkä Ritva Haavikon sanojen sijasta - tai lisäksi - pitäisi sanoa, että Sinuhen lukijalle asiat eivät näyttäydy enää itsestäänselvinä, vaan lukijasta kasvaa mietiskelijä, ilmiöiden perimmäisiä syitä pohtiva filosofi, joka alkaa kyseenalaistaa vallitsevia uskomuksia. Toisaalta on pidettävä mielessä se, että Sinuhe ei esiinny kaikkitietävänä kertojana, vaan myöntää tietonsa vajavaisuuden ja toisaalta tiedonjanonsa (tiedonjanoinen ei usko tietävänsä kaikkea, janoaahan hän lisää tietoa): ”- - kuta pitemmälle edistyin opinnoissani, sitä syvemmin tunsin, miten vähän tiesin. Niin lieneekin, että lääkäri on valmis vasta silloin, kun hän nöyrästi tunnustaa itsensä edessä, että ei todellisuudessa tiedä mitään. - - ” (Waltari 1947, 52.) Sinuhessa kyseenalaistetaan uskomme absoluuttiseen tietoon. Sinuhe kysyy, onko väärin kysyä: Miksi? Thotmesin suuhun on pantu seuraavia huomioita: ”- - ihmisellä, joka uskaltaa kysyä, miksi, ei ole kotia eikä kattoa eikä yösijaa Kemin maassa. Kaiken on oltava niinkuin ennen, tiedäthän sen. - - Sillä ennen kaikkea muuta on kaava. Taiteella on kaava niinkuin kirjaimilla, ja joka siitä poikkeaa, on kirottu. Siksi kaikella on mallinsa, ja joka poikkeaa mallista, ei ole kelvollinen taiteilijaksi. - - Oh, Sinuhe ystäväni, minäkin kysyin: Miksi? Liian montaa kertaa kysyin: Miksi? Sen tähden istun tässä kuhmuja päässäni.” (Waltari 1947, 59.) Tieto on Sinuhelle kaikkein kallisarvoisinta: ” ’En välitä lahjoista’, sanoin, ’vaan tieto on minulle tärkeämpi kuin kulta ja siksi olen matkustanut monessa maassa kartuttaakseni tietoani, niin että tunnen nyt Babylonin ja heettiläistenkin jumalat’ ” (Waltari 1947, 283). Sinuhen lopussa Sinuhe karkoitetaan kotimaastaan, koska hän tulkintani mukaan nimenomaan sanoutuu irti rodullistamisesta (tai siihen verrattavissa olevasta toiminnasta): Hän sanoo, ettei ihonvärillä ole merkitystä, vaan neekerit ja egyptiläiset ovat samanarvoisia (Waltari 1947, 773). Horemheb piti Sinuhen ajatuksia vaarallisina ja vertasi niitä ruttoon, joka tarttuu helposti ihmisestä toiseen (Waltari 1947, 774). 

En väitä, etteikö teos vilisisi rasistisia kuvauksia, mutta mielestäni olisi paikallaan pohtia, mitä nämä rasistiset kuvaukset tarkoittavat ja miksi ne ovat siellä niinkin runsaslukuisina. Sinuhessa esiintyvät rasistiset kuvaukset eivät välttämättä ole merkki tai todiste eurosentrisen toiseuttamispolitiikan perinteen jatkamisesta. Minä näkisin asian niin, että teos on näennäisesti rasistinen. Tulkintani mukaan Waltarilla niin sanotusti tarkoitus pyhittää keinot. Viljelemällä yltiörasistisia kuvauksia Waltari pyrkii - paradoksaalista kyllä - ylittämään rasismin. Tai pikemminkin: hän pyrkii saamaan lukijan tiedostamaan ja sitten ylittämään oman rasisminsa. Kuvauksista on rakennettu niin rasistisia, että sokeinkin lukija näkee ne yltiörasistisina. Kirjassahan suorastaan mässäillään rasistisilla kuvauksilla: eri kuvaukset tuntuvat käyvän suorastaan kilpailua siitä, mikä kuvaus yltää rasistisimpaan. Sinuhe ja monet muutkin henkilöt kuvaavat ihmisiä niin kuin ihmisiä kuvataan, kun heistä puhutaan mahdollisimman ilkeään sävyyn. Waltarin kirjoitustyyli on liioittelu. Sinuhea voidaan mielestäni pitää inhorealistisessa tai ”groteskinrealistisessa” lennokkuudessaan tietyntyyppisenä ”vakavana” satiirina, minkä vuoksi teoksen tulkinnassa rasistiseksi tulisi olla varovainen.  Satiirin keskeinen keino on esittää asiat päinvastoin. Yleisesti ottaen satiiria pidetään tyylikeinona, joka tarkoittaa jonkin aiheen käsittelyä niin, että se näyttää naurettavalta. Satiiri ei ole eikä se pyrikään olemaan aina ”hauskaa-hauskaa”, koska satiiri pyrkii pelkän huvittamisen sijasta esittämään myös kritiikkiä ja ottamaan kantaa, kuten Waltari mielestäni juuri Sinuhessa menettelee. Satiirin päätarkoitus Sinuhessa on arvioni mukaan koomisen sijasta viime kädessä moraalinen. Koominen hirtehishumoristinen kerronta on vain teoksen pintaa; se on asuste, johon teoksen vakava on puettu. Pintapuolisesti tarkasteltuna kirja on hirtehishumoristinen, mutta syvemmin tarkasteltuna näen teoksen olevan pikemminkin epäsuora kyyninen kritiikki aikakaudestaan (ja Waltarin aikakaudesta) ja ihmisluonnosta yleisemmälläkin tasolla. Sinuhen tyyli tuo mieleeni satiirisen kirjallisuuden mestariteoksen Candiden, jonka kautta Voltaire kritisoi leibniziläistä optimismia, jonka mukaan ihmiskunta elää parhaassa mahdollisessa maailmassa. Sinuheakin voisi luonnehtia hirtehishumoristiseksi mukaelmaksi reaalimaailmasta. Huumorin tutkija Unto Kupiainen on itse asiassa määritellyt Sinuhen sävyn juurikin hirtehishumoristiseksi (Haavikko 2008, 464).

Sinuhessa voidaan nähdä olevan läsnä useita romaanilajeja samanaikaisesti, mikä antaa luvan monenlaisiin tulkintoihin. Sinuhea onkin vaikea luokitella mihinkään tiettyyn romaanikategoriaan. Moni kriitikko onkin asettanut romaanin genren kyseenalaiseksi. Mielestäni eräs V.A. Koskenniemen moniulotteinen luonnehdinta romaanista onnistuu ehkä parhaiten kuvaamaan romaanin tyyliä ja ydintä: Hän on luonnehtinut teoksen olevan ”historiallis-filosofis-satiirinen proosaeepos”. Jotta Sinuhessa esiintyvää rasistiseksi miellettyä, vähintäänkin ilkeämielistä kuvaustapaa olisi helpompi käsittää, on ymmärrettävä Sinuhen tyyli. Eräs romaanilaji, jonka piirteitä Sinuhessa on katsottu olevan, on veijariromaani (pikareskiromaani). Veijariromaani rakentuu päähenkilön tai päähenkilöiden seikkailujen ympärille. Veijariromaanin tyylilaji on usein parodia tai satiiri. Kuvattavan aikakauden tapoja ja oloja käsitellään yleensä kriittiseen sävyyn. (Wikipedia D 2009.) Veijariromaani on Espanjasta lähtöisin oleva romaanin laji, joka syntyi vaihtoehdoksi ritariromaanien haaveellisesti vaeltelevalle sankarille – pikaron maailmassa sankarilliset eleet eivät  auta. Pikareskiromaani tuo esille minä–kertojan, pikaron (Sana ”pícaro” tulee kastiliankielen verbistä ”picar”, joka tarkoittaa alempiarvoisten ammattien harjoittamista, kuten picador de toros, pikadori härkätaistelussa, toreadorin avustaja), joka kertoo omasta kiertelevästä elämästään ja tekee samalla varsin groteskin katsauksen aikansa yhteiskuntaan ja ihmisiin. Juuri tällä tavoin Sinuhe-kertoja (sekä moni muukin hahmo, joka saa äänen) menettelee. Pikareskiromaanin näkökulma on satiirinen, palveluspojan tai palkollisen näkökulmasta käsin kuvataan erilaisia isäntiä ja heidän maailmaansa. (Bubbeli 2008.) Sinuhessa maailma tulee kuvatuksi niin Sinuhen kuin Kaptahinkin toimesta. Sinuhe toimii monessa ammatissa, joista käsin hän – todellista syntyperäänsä tietämättä – kuvaa ympäröivää maailmaa.  Pikareskiromaani eroaa ”tavallisesta” seikkailuromaanista siinä, että romaanissa on jännite pikaron ja yhteiskunnan välillä. Sinuhessa totisesti vallitsee jatkuva jännite kertojan ja yhteiskunnan välillä, olipa äänessä sitten Sinuhe tai Kaptah. Pikareskiromaanin perimmäinen tarkoitus on arvostella aikansa yhteiskunnallisia epäkohtia.  Juuri täksi arvioisin Sinuhen tarkoituksen. Menetelmänä yhteiskunnallisten epäkohtien arvostelussa pikareskiromaanissa voi olla epäsuora satiiri, jolloin kirjailija vain vihjaa epäkohdista ja jättää lukijan tehtäväksi itse keksiä kritiikki. Sinuhessa epäkohdat tuodaan esille mielestäni satiirin avulla, mutta osittain kritiikkikin on esitetty. (Anon 2009.) Veijariromaanin perinteestä Sinuheen on sovitettu humoristisia seikkailuja, valekuolleita, valepukuja, naisenryöstöjä ja ennen muuta ns. patriarkaalinen pari: idealistinen ylimys ja hänen realistinen palvelijansa, joiden näkemyseroista versoo mehevää huumoria. Siinä missä Sinuhe on ehdottoman oikeudenmukaisuuden valtakuntaa etsivä idealisti ja (vaikkakin oikeastaan tietämättään) ylimys, Kaptah on realistinen kansanmies, jonka mielestä maailmassa ei ole mitään täydellistä ja jokaisen leipäkyrsän reuna on palanut ja jokaisessa hedelmässä on madon purema ja viiniä juotuaan ihmisen on kärsittävä kohmelo. (Haavikko 2008, 401, 412, 458.) Teoksessa niin Kaptah kuin Sinuhekin ovat usein ”yhteiskuntaa vastaan”.

Sinuhe on mielikuvituskertomus, joka pyrkii kuvaamaan todellisuutta sellaisena kuin se pahimmassa tapauksessa näyttäytyy. Aateromaanina ja elämänkatsomuksellisena pohdintana teos on ymmärretty suuren desilluusion kuvaukseksi, jonka sanoma voidaan kiteyttää sitaattiin: ”Kaikki on turhaa”. Romaanin sanomaksi on nostettu maailman muuttumattomuus, ihmisen pahuus ja kaiken turhuus. (Haavikko 2008, 425, 460). Siten teoksessa esiintyvät yltiörasistiset luonnehdinnat voidaan nähdä mielestäni ikään kuin ihmisessä asuvan pirun puheina, ihmisen pahuuden ilmentyminä. Sinuhen pääteema on mielestäni kuvata ihmisten suhteita mahdollisimman inhorealistisesti ja kaunistelematta mitään, kuvata ihmisten suhteita kaikessa niiden mädännäisyydessä, pahimmillaan, vähän samaan tapaan kuin Schopenhauer on ihmisten suhteita kuvannut. Schopenhauerin tuo mieleeni etenkin seuraava, Ramosen suuhun pantu, kuvaus ihmisluonnosta: ” ’Ruumiit ovat kylmiä eivätkä liiku enää.’ - - ’Jää siis tänne, sillä kuolleitten seura on parempi kuin elävien seura. Kuolleena ihminen ei enää haavoita eikä loukkaa ketään eikä tuota kenellekään kärsimystä, niinkuin elämänsä päivinä. Myös sinun sydämesi on nuoli lävistänyt, sillä muuten et olisi täällä. Miksi siis palaisit ihmisten joukkoon, missä myrkylliset nuolet viuhuvat ja he puhkaisevat silmäsi ja katkaisevat kätesi ja haavoittavat sydäntäsi, kunnes se on niin vanha ja arpinen, ettei mikään enää koske siihen.’ ” (Waltari 1947, 134.) Schopenhauerin idea kaiken perimmäisestä muuttumattomuudesta kristallisoituu Sinuhessa selkeästi. Schopenhauerin mukaan kaikki olennaisin ihmisessä on ikuisesti samaa, sen muoto vain muuttuu, mutta sisäisin ydin säilyy. Näin tapahtuu myös makrotasolla: historia toistaa itseään, vain näyttämölle asettelu vaihtelee ajasta toiseen. (Haavikko 2008, 460.) Sinuhessa tuodaan esille myös Sinuhe-kertojan syyllisyys pahaan. Sinuhe-kertojaa ei voida käsittää siis mitenkään kaikkihyvänä. Sinuhessa ei jätetä rauhaan yhtäkään ihmistä. Me olemme kaikki syyllisiä: edes hyvät aikomukset eivät pelasta ihmistä pahuudelta(an). Jopa ihmisen epäitsekkäimmät, lähimmän parasta vilpittömästi tarkoittavat ratkaisut voivat kääntyä tuhoisiksi, jopa erityisesti ne! Rakastipa ihminen itsekkäästi tai epäitsekkäästi, oikein hän ei pysty toimimaan. Hyvä tarkoitus kääntyy usein vastakohdakseen. Yrittäessään tehdä hyvää, ihminen saa usein aikaan pahaa. (Haavikko 2008, 434, 449.) Täten Sinuhen luoman ihmiskuvan lohduttomuus nousee kolmanteen potenssiin. Sinuhe on mielestäni worst case scenario-kuvaus ja kun keskitytään ainoastaan teoksessa esiintyviin rasistisiin kuvauksiin teosta arvotettaessa, ei tehdä oikeutta teoksen jaloille päämäärille ja teoksen monikerroksisuudelle, joka jättää mielestäni päät auki monenlaisille tulkinnoille. Mika Waltarin Jalo Sihtolalle kirjoittamasta kirjeestä käy ilmi, että hän oli huolissaan siitä, että yleisö ei ehkä tajuaisi teoksen satiiriluonnetta: ”- - korrehtuuria lukiessa on pettymys jälleen hiipimässä mieleeni. Kenties en sittenkään ole saanut ilmi kaikkea, kenties sen satiiri on liian peitettyä meikäläisen yleisön tajuttavaksi, kenties kaikki on vain paperikukkaa eikä itämaista, hehkuvaa mattoa, jota luulin kutovani. - - ” (Waltari 1998, 360.)  Satiirisuus ja hirtehishuumori sekä groteskit kuvaukset tuntuvat muodostavan Sinuhessa ikään kuin lantakasoja, jotka silmäin edessä on vaikea hahmottaa sitä, mikä teoksessa on arvokasta. Tulkintani mukaan Kuopion hiippakunnan piispa Eino Sormunen onkin kiteyttänyt tämän ajatuksen erittäin osuvasti arviossaan: ”Waltarin kirjoissa on poimittava jalokivet roskakasoista”  (Haavikko 2008, 465). 

Kun Sinuhe kertoo siitä, miten asiat todellisuudessa pahimmillaan voidaan nähdä, hänen kuvauksensa eivät suinkaan tarkoita, että hän kertojana ehdottaa, että asioiden myös pitäisi olla niin kuin hän ne kuvaa. Toistuvasti hän ottaa kantaa kuvausten epäonnistuneisuuteen ja epäoikeudenmukaisuuteen. Siten Sinuhe voidaan nähdä kehitysromaanina, jollaisena se toimii askel askelelta rasismin paljastajana, vaikkakaan rasismista ei puhuta suoranaisesti rasismin nimellä. Sinuhen elämän voidaan nähdä olevan jatkuvaa desilluusiota, ihanteiden murenemista, pettymystä omaan itseen ja muihin, kirvelevää silmien avautumista. Sinuhe taivaltaa askel askelelta kohti totuutta. Sinuhelle totuus on arvoista se, jolle hän haluaa elämänsä perustaa – silloinkin kun se osoittautuu karvaaksi. (Haavikko 2008, 407.) Sinuhe voidaan nähdä laajassa kontektissa maailmankatsomuksellisena romaanina (sen on sanottu olevan ennen muuta maailmankatsomuksellinen teos), sillä se tutkii, mitkä ovat rauhan ja tasa-arvon mahdollisuudet sellaisessa maailmassa, jossa vallitsevat aineelliset tarpeet, ennakkoluuloiksi jäykistyneet ajatustottumukset, omistamisenhimo ja valtataistelu. Mielestäni teos siten kokonaisuudessaan pyrkii ottamaan kantaa rasismin ongelmallisuuteen ja purkamaan rasistisia asetelmia, vaikkakin erikoisin keinoin. (Haavikko 2008, 407-408; Vuorenpää ym. 1995, lihavointi tekijän.) Rasismin purkamista symbolisoi hahmo Ekhnaton, jonka maailmankatsomuksessa kiteytyy rasismin purkamisen ideaaliarvot. Ekhnaton tahtoo luoda valtakunnan, jossa kaikki luokat ja rodut ovat tasa-arvoisia ja maailman, jossa ei ole sotaa. Hänen oppiinsa voidaan nähdä kiteytyvän kristinuskon ja humanismin ytimen. (Envallin mielestä Atonia, joka on se jumala, johon Ekhnaton uskoo, voidaan pitää  kristinuskon piilokuvana. Olen taipuvainen olemaan hänen kanssaan samaa mieltä.) (Haavikko 2008, 408; Vuorenpää ym. 1995.) Tämä käy ilmi hänen seuraavasta puheenvuorostaan, josta käy ilmi hänen oppinsa kaunis oikeudenmukaisuus: ”- - totuuteni palaa minussa kuin tuli ja silmäni näkevät kaikkien esteiden lävitse kuin kirkkaan veden lävitse, kunnes näen maailman, joka tulee jälkeeni. Tässä maailmassa ei ole vihaa eikä pelkoa, vaan ihmiset jakavat työn keskenään veljinä eikä enää ole rikkaita eikö köyhiä, vaan kaikki ovat samanlaisia ja kaikki osaavat kirjoittaa ja lukevat, mitä kirjoitan heille. Eikä kukaan sano toiselle: likainen syyrialainen, tai: kurja neekeri, vaan jokainen ihminen on jokaisen ihmisen veli eikä koskaan enää ole oleva sotaa.” (Waltari 1947, 418.) Oikeudenmukaisuus arvona ei kristallisoidu vain Ekhnatonin hahmon muodossa, vaan myös Sinuhessa, johon Ekhnatonin oppi jää - kaikesta sen reaalimaailmassa aiheuttamasta pahasta huolimatta – elämään. Elämänsä loppupuolella Sinuhe pestautuu ruumiilliseen työhön satamaan ja hiilitorille puhuakseen ihmisille veljeydestä, tasa-arvosta, rauhasta ja aseistakieltäytymisestä. Kun hänet kutsutaan kansankiihottamisen vuoksi faarao Horemhebin puhutteluun, hän vaatii Ekhnatonin jumalan ja maailmankatsomuksen palauttamista, jotta ”kaikki kansat olisivat veljiä keskenään eikä koskaan enää olisi sotaa”. Tämän jälkeenhän Sinuhe karkotetaan elinkautiseen maanpakoon. Sinuhe oli siis valmis uhraamaan jopa oman hyvinvointinsa oikeudenmukaisuuden aatteen vuoksi. (Haavikko 2008, 411-412.) Teoksen tehtävä on viime kädessä mielestäni näyttää eurooppalaisille, kuinka rasistisesti he ajattelevat, paljastaa rasismi lukijassa, tavallisessa ihmisessä sekä maalata kauhukuvia siitä, mihin rasismi pahimmillaan johtaa, vaikka sanaa rasismi ei käytetäkään. Sinuhea voisi luonnehtia mielestäni muistomerkiksi toisen maailmansodan kauhuista: Uskon, että Sinuhe on kirjoitettu, jotta me emme unohtaisi!

Waltari ei ole juurikaan selitellyt kirjansa tarkoituksia. Ylipäänsä Waltari on sanonut kirjoittamisestaan: ”Minä en valitse aihetta vaan aihe valitsee minut.” Hän on sanonut tahtovansa puhua, ilmaista ajatuksiaan ja elämänkatsomustaan kirjallaan. Hän ei halua selitellä kirjojaan jälkeenpäin. Waltari on arvioinut Sinuhen olevan hänen siihenastisen elämänkokemuksensa summa. Kirjoittamistaan Waltari on luonnehtinut sanomalla, että kirjoittaminen on tie itsenäistymiseen ja vapautumiseen. Kirjoittamisellaan hän halusi vapautua ulkoisista painostavista tekijöistä. Mitä Sinuheen tulee, sota aiheutti valtavan paineen, joka oli luultavasti syynä Sinuhen syntyyn. Waltarin käsitys historiasta ja historiallisista tapahtumista koki täydellisen murroksen sodan aikana ja sodan jälkeisenäkin aikana. Siten hänen näkemyksensä historiallisesta romaanista koki samassa määrin täydellisen murroksen. Waltari luonnehti sota-ajan olleen hänelle jatkuvaa sisäistä ristiriitaa. Sodan aikana Waltari kypsyi kyynisyyteen. Sinuhe olisi toisenlainen, jos se olisi kirjoitettu ennen sotia, se olisi kokonaan toinen kirja. Makrotasolla Sinuheen on kirjoitettu sisään näkemys maailmanpolitiikan kylmäverisestä ja ehdottomasta valtapolitiikasta. Muinainen Egypti oli Waltarista hyvä kohde, koska sen historiasta oli siinä määrin vähän säilynyt, että Waltari koki voivansa päästää mielikuvituksensa vapaasti valloilleen. Waltari on määritellyt kirjoittamiselleen perusarvot, eräänlaiset etukäteistavoitteet. Hän sanoo niiden olevan inhimillisyys, suvaitsevaisuus, kaunis turhuus, rauha sekä ihmisten keskinäinen ymmärtäminen. Tätä taustaa vasten on vaikea ymmärtää, että Waltari olisi halunnut kirjoittaa rasistisen teoksen. Waltari on sanonut myös, että hän ei ole jälkikäteen huomannut kirjoissaan ilmenevän etukäteistavoitteidensa yli tai ohi meneviä tavoitteita. Vaikuttaakin siltä, että Sinuhe egyptiläinen on kirja, jonka merkityksistä käydään taistelua, mutta ampuvatko vastaleireissä istuvat toistensa ohi? Waltari on sanonut kannattavansa suvaitsevaisuuden ideologiaa jopa siinä määrin, että hän sanoo jopa tietoisesti pyrkineensä ohjaamaan ihmisiä teoksillaan, muuttamaan ihmisten asenteita ja vapauttamaan ihmisiä ennakkoluuloista. Sinuhessa kahden ideologian (uskonopin) välinen valtataistelu vie tavalliset ihmiset kärsimyksiin ja kuolemaan. Sinuhe on opetus siitä, kuinka äärimmäisen ideologian noudattaminen johtaa tragediaan. Eräänä Sinuhen perusajatuksena on varoittaa ideologioiden vaarallisuudesta. Menetystensä kautta Sinuhe ymmärtää, että mikään ideologia ei ole niin kaunis, että sen takia saisi tappaa ihmisiä. Waltarin mukaan mikään ei ole tuottanut maailmassa niin suurta tuhoa kuin idealistit, jotka ovat saattaneet kokonaisia kansoja tuhoon. Tätä taustaa vasten vaikuttaa siltä, että Waltarin lääkkeen liiallista idealismia vastaan voisi tiivistää Stanislaw Jerzy Lecin aforismiin: ”Moraalin kohentamiseksi on tingittävä vaatimuksista.” (Waltari 1988; Waltari 1998, 344, 365; Lec 1986, 71; Haavikko 2008, 442; Vuorenpää ym. 1995.) Idealistin on otettava huomioon reaalimaailma. Sinuhen sanomaksi voisi tiivistää: ”Ei mahdu ikuisen valtakunta maallisiin rajoihin” (Vuorenpää ym. 1995).

Sinuhen tärkeänä tyylikeinona on toisto, jonka tarkoituksena on sanoa sama asia useaan kertaan eri muodossa (tai samassa muodossa), jotta se varmasti kiinnittyisi lukijan tajuntaan. Toisto Sinuhen tyylikeinona oli Waltarille aivan kuin itsestään selvä, luonnostaan lankeava tyylikeino siinä määrin, ettei hän sitä edes ajatellut. (Waltari 1998, 351.) Raamatulliset viitteet toimivat oivallisina retorisina korostuskeinoina Waltarin liioitteluun pyrkivässä tyylissä. Sinuhe egyptiläinen on tullut kuuluisaksi raamatullisista viitteistään, ja niitä esiintyy kirjassa paljon. Erityisesti Saarnaajan kirjan lause "niin on ollut ja niin on aina oleva" esiintyy teoksessa toistuvasti. Sen on jopa tulkittu olevan Sinuhen pääteesi. Lauseen jatkuva toisto luo ajatuksen menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden muuttumattomuudesta. Samanaikaisesti lukija alkaa kuitenkin pohtia, onko asia näin vai voiko ihminen muuttua ja tulee kysyneeksi itseltään: voinko minä muuttua? Envall huomauttaa, että toivo siitä, että asiat muuttuvat, jää teoksessa radikaalilla tavalla henkiin. (Vuorenpää ym. 1995.) Lauseeseen "niin on ollut ja niin on aina oleva"  liittyy lähes poikkeuksetta teokselle ominainen historiallinen pessimismi, joka on nähtävissä seuraavissa sitaateissa, jotka kiteyttävät teoksen välittämän ihmiskuvan, jonka mukaan ihminen on pahuudessaan julmempi ja paatuneempi virran krokotiiliakin. Sinuhe sanoo: ”- - kun palasin sodasta kädet ja polvet palavan pien haavoittamina ja nähtyäni rääkättyjä ruumiita. Kaiken tämän nähtyäni sanoi näet järki minulle, etteivät ihmiset suinkaan olleet veljiä keskenään, vaan ihminen oli raateleva leijona ihmiselle.” (Waltari 1947, 538.) sekä   ” Istuessani puutarhassani kaloja katsellen puhuin sydämelleni  ja sanoin: ’ Rauhoitu, mieletön sydän, sillä syy ei ole sinun, vaan kaikki mikä maailmassa tapahtuu on mieletöntä eikä hyvyydellä ja pahuudella ole tarkoitusta, vaan ahneus, viha ja himo hallitsevat maailmaa. Syy ei ole sinun, Sinuhe, vaan ihminen pysyy samanlaisena eikä ihminen muutu. Vuodet vierivät ja ihmiset syntyvät ja ihmiset kuolevat ja heidän elämänsä on kuin kuuma henkäys eivätkä he ole onnellisia eläessään, vaan he ovat onnellisia vain kuollessaan. Siksi ei ole suurempaa turhuutta kuin ihmisen elämä eikä syy ole sinun, vaan ihminen pysyy samana ajasta aikoihin. Turhaat upotat ihmisen ajan virtaan, hänen sydämensä ei muutu ja hän nousee virrasta samana kuin astui siihen. Turhaan koettelet ihmistä sodalla ja hädällä, rutolla ja tulipaloilla, jumalilla ja keihäillä, sillä koettelemuksistaan ihminen vain paatuu, kunnes hän on krokotiilia pahempi, ja sen tähden vain kuollut ihminen on hyvä ihminen’ ” (Waltari 1947, 750-751.) ”Niin on ollut ja niin on aina oleva” pitää sisällään arvion siitä, että ihmisen perusominaisuudet eivät voi muuttua, mutta Waltari korostaa kuitenkin, että ihmisten suhteita voidaan muuttaa ja niitä täytyykin muuttaa, jotta maailma voisi säilyä tuhoutumiselta. (Anon.2 2008; Wikipedia B 2008; Waltari 1988.) Ilmeisesti juuri viime mainittu on Sinuhen tarkoitus: vaikuttaa ihmisten keskinäisiin suhteisiin.

Sinuhea pidettiin maassamme historiallisena seikkailuromaanina ja jopa pelkkänä viihteellisenä bestsellerinä vuosikymmeniä. Tätä mieltä kirjasta olivat maamme johtavien kirjallisuuden oppituolien haltijat (Haavikko ei mainitse tarkemmin, keitä he olivat). (Haavikko 2008, 475.)  Eri lukutavat mahdollistavat erilaisten merkitysten muodostamisen. Siten Sinuhenkin voidaan nähdä kantavan mitä erilaisimpia merkityksiä, jopa keskenään ristiriitaisiakin merkityksiä. Merkitykset voivat olla ongelmallisia. Merkitys on jotain, joka seuraa meitä joka askelella: lukija on aina merkityksellistäjä, joka toimii omasta kokemusmaailmastaan ja lähtöoletuksistaan käsin. Jotta voisimme ymmärtää toisten antamia merkityksiä, meidän olisi tutustuttava toisen kokemusmaailmaan. Missä määrin se on mahdollista, on kuitenkin epävarmaa, sillä ihminen on omassa kokemusmaailmassaan viime kädessä yksin ja kaikki kokemus ei ole suinkaan artikuloitavissa eikä edes  kokijalle itselleen tiedostettavissa. Uskon, että tämä voi olla syynä siihen, miksi Sinuhesta tehdyt erilaiset tulkinnat saattavat olla keskenään (toisinaan ehkä näennäisesti) ristiriidassa. Eri lukijat saattavat valita eri näkökulmia, jotka eivät pysty keskustelemaan keskenään: ne eivät löydä yhteistä perustaa, jolla kommunikoida. Lukijoina me emme kuitenkaan pääse pakoon merkityksiä. Kun me kiistämme merkityksen, sekin on merkitys. Merkitykselle ominaista näyttää olevan se, että se ylittää sen, mitä varsinaisesti näkyy, tuntuu tai on käsillä. Ihminen tulee siten lukeneeksi asioihin enemmän kuin mitä niissä suoranaisesti on. Juuri tämä merkityksen luonne tulee erityisen hyvin näkyviin Sinuhen merkityksellistämisessä. Merkitykset vyöryvät yli, kohti ja päälle ja ne käyvät kamppailua  keskenään, niin merkityksellistäjän sisällä kuin kahden eri merkityksellistäjän välillä. Merkitykset vaihtelevat ihmiseltä toiselle. Merkitykset vaihtelevat lukijan mielentilan ja kokemusten mukaan. Minkä tahansa asian merkitys voisi aina olla jokin muu kuin miltä se tuntuu tänään. Antamamme merkitykset näyttävät vaihtelevan hetkestä toiseen, dynaamisesti. Merkitys on avoin tila ihmisen ja todellisuuden välissä. Se on ei-kenenkään maa, joka täyttyy tulkinnoista, sävytyksistä, arvioista, ylilyönneistä, tuomioista ja leimoista. Ihminen tuottaa koko ajan arvosteluja, tulkintoja ja väännelmiä – halusi tai ei. Millään ei ole merkitystä pelkästään omalla painollaan. Mikään arvo ei ole niin ylivertainen, etteikö sitä voisi kiistää. Aina voi röyhtäistä, aina voi katsoa sivuun. Merkityksille ominaista näyttää olevan se, että mikä merkitys kulloinkin onkaan päällimmäinen, juuri sillä hetkellä se tuntuu lopulliselta. Merkitykset ovat muka vain dokumenttikuvia sille, miten asiat ”todella” ovat. Merkitykset ovat subjektiivisia, mutta esiintyvät objektiivisina. (Saarinen 1999, 375.)

Waltari sanoo, että hänellä on ollut sellainen periaate, että hänen teoksensa viimeiset rivit usein ilmaisevat hyvin paljon. Usein viimeiset lauseet tai kappaleet muodostavat aivan tarkoituksellisesti eräänlaisen huipennuksen teokselle. (Waltari 1998, 426.) Sinuhen loppusanoissa Waltari sanoo olevan sen, mitä hän on elämässä löytänyt ja voittanut. Siten Sinuhen  merkitystä ja arvotusta pohdittaessa kirjan loppusanat ovat mielestäni avainasemassa.

”Sillä minä, Sinuhe, olen ihminen ja ihmisenä olen elänyt jokaisessa ihmisessä, joka on ollut ennen minua, ja ihmisenä elän jokaisessa ihmisessä, joka tulee jälkeeni. Elän ihmisen itkussa ja ilossa, hänen surussaan ja pelossaan elän, hyvyydessään ja pahuudessaan, oikeudessa ja vääryydessä, heikkoudessa ja väkevyydessä. Ihmisenä olen elävä ihmisessä ikuisesti enkä sen tähden kaipaa uhreja hautaani ja kuolemattomuutta nimelleni. Tämän kirjoitti Sinuhe, egyptiläinen, hän, joka eli yksinäisenä kaikki elämänsä päivät.” (Waltari 1947, 779.)

Sinuhen voidaan nähdä olevan ajaton perusihminen, kuka-tahansa, jonka luonne ja ilmaisutapa huokuu ihmisen ja maailmanmenon muuttumattomuutta. Kuten V.A. Koskenniemi on osuvasti kiteyttänyt, Sinuhe edustaa kaikkien aikojen ihmistä, ihmistä yleensä, vähäisine hyveineen ja melkoisine paheineen tyypillistä homo sapiens –suvun jäsentä. Sinuhen suun ja kynän välityksellä puhuu inhimillinen hyvyys ja huonous, ylevyys ja kurjuus,  ajatonta, ikuista kieltään, ikään kuin historiallisten vuosituhansien kautta jatkuvaa monologia. (Haavikko 2008, 462.) Vaikka Sinuhen tapahtumien aika sijoittuu muinaiseen Egyptiin, yhtä hyvin sen henki voisi kuvata nykyaikaakin, ”Loistavaa” 2000-lukua, sillä mitään ei ole ihmiskunta virheistään oppinut, vaan sama sorto jatkuu aina vain muuttaen vain muotoaan ja nimeään. Nykypäivänkin kriisien keskellä ei ole ollenkaan ihme, että Sinuhe on edelleen pysynyt ei vain ajankohtaisena vaan jopa suosituimpana kirjanamme, koskettavathan sen aiheet jokaista ihmistä, ihmistä yleensä, joka näyttää pysyvän ytimeltään  muuttumattomana kaikkina aikoina.  

LÄHTEET

Anon1. 2008. Sinuhe egyptiläinen on suomalaisten rakkain kirja. Iltasanomat 30.4.2008. ^{http://www.iltasanomat.fi/uutiset/kotimaa/uutinen.asp?id=1526140} katsottu 20.12.2008.

Anon2. 2008. Sinuhe egyptiläinen. Egyptolopedia. Muinainen Egypti verkossa. http://fi.ancientegypt.wikia.com/wiki/Sinuhe_Egyptil%C3%A4inen) katsottu 20.12.2008 

Anon. 2009. Jyväskylän yliopiston Väitösuutiset. Väitös: Veijariromaani kritisoi aikansa epäkohtia. http://www.jyu.fi/ajankohtaista/arkisto/2005/09/tiedote-2007-09-18-16-32-57-944165/ katsottu 3.1.2009

Bubbeli 2008. Pikareskiromaani. Määrittely. Koppa. Jyväskylän yliopiston kurssi- ja oppimateriaaliplone. Viimeisin muutos 15.4.2008.  http://oppi.preview.jyu.fi/kirjallisuuden_aikajana/renessanssi/espanja/suuruuden-aika/pikareskiromaani katsottu 3.1.2009

Haavikko, Ritva 2008. Mika Waltari valloittaja. Helsinki: WSOY

Kytöharju, Marjo 2008. Mies, joka eli tuhansia vuosia. Kirkko&Kaupunki -nettilehti 22.1.2008. Helsingin seurakuntayhtymä. Kustannusosakeyhtiö Kotimaa; (http://www.kirkkojakaupunki.fi/?newsid=7179&deptid=127&languageid=3&NEWS=1) katsottu 20.12.2008

Lec, Stanisław Jerzy 1986. Vastakarvaan. Siistimättömiä mietelmiä. 3. painos. Suomennettu saksan, englannin- ja ruotsinkielisistä käännöksistä. Suomentaneet Tuomas Anhava ja Ville Repo. Espoo: Amer-yhtymä Oy Weilin+Göös. (alkuteokset: Myśli nieuczesane 1959; Myśli nieuczesane nowe 1964; Unfrisierte Gedanken 1959; Neue unfrisierte Gedanken 1964; Karl Dedecius: Letztes Geleit für Stanisław Jerzy Lec 1966; Unkempt Thoughts 1962; Ofriserade tankar 1966)

Saarinen, Esa 1999. Symposium. 1. painos. Helsinki – Porvoo: WSOY

Simola, Raisa 2008. Mika Waltarin Sinuhe Egyptiläinen ja rodullistamisen diskurssi. Nettiartikkeli. http://antifasistit.blogspot.com/2008/12/mika-waltarin-sinuhe-egyptilinen-ja.html

Vuorenpää, Eeva (ohjaaja, toimittaja), Rybel, Seija de (arkistotoimittaja); Vierikko, Vesa (lukija); Mäkelä, Martti (lukija) 1995. Videokasetti: Niin on ollut ja niin on aina oleva. Televisiodokumentti Mika Waltarin suurromaanin ”Sinuhe egyptiläisen” synnystä. Helsinki: Yleisradio, Tallennepalvelu. 47 min. (alkuperäisjulkaisu: TV1 dokumenttiohjelmat 1995.

Waltari, Mika 1947. Sinuhe egyptiläinen. Viisitoista kirjaa lääkäri Sinuhen elämästä n. 1390 – 1335 e.Kr. 5. painos. Porvoo – Helsinki: WSOY.

Waltari, Mika (toim. Ritva Haavikko) 1988. Kirjailijan ääni: Mika Waltari, kirjailijaksi syntynyt; Mika Waltari kertoo Sinuhe Egyptiläisestä. WSOY. Äänite. Kasetin on toimittanut Ritva Haavikko vuonna 1972 tekemästään laajasta kirjailijahaastattelusta (SKS:n kirjallisuusarkisto).

Waltari, Mika (toim. Ritva Haavikko) 1998. Kirjailijan muistelmia. 4. painos. Porvoo: WSOY. (alkuperäisteos 1980)

Waltari, Mika 2003. Neljä päivänlaskua. 7. painos. Helsinki: WSOY. (alkuperäisteos 1949)

Wikipedia-artikkelit:

Wikipedia A 2008.  ^{(http://fi.wikipedia.org/wiki/Neekeri)} katsottu 20.12.2008  

Wikipedia B 2008.  ^{(http://fi.wikipedia.org/wiki/Sinuhe_egyptil%C3%A4inen; http://www.iltasanomat.fi/uutiset/kotimaa/uutinen.asp?id=1526140} katsottu 20.12.2008

Wikipedia C 2008.  http://fi.wikipedia.org/wiki/Mika_Waltari. Katsottu 20.12.2008

Wikipedia D  2009. http://fi.wikipedia.org/wiki/Romaani#Veijariromaani katsottu 3.1.2009