Doldrum-tilasta

kappaleet eroteltu toisistaan merkillä: //// -------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------- Sanaan ”doldrum” sisältyy arvioni mukaan juuri se henki, mistä ihmisen kipeästi kaipaamassa pysähtyneisyyden tilassa voisi olla kyse – ajatus eräänlaisesta ”ajattomasta ajasta”. Ilmeisesti doldrum-idiomit lienevät – ikävä kyllä - negatiivisesti arvotettuja (vaikka niiden ei tarvitsisi olla), sillä doldrum-tilaa tuskin pidetään toivottavana tilana. Ymmärtääkseni doldrum-tilassa olevalla ajatellaan olevan huonosti ns. korkeaa tunne-energiaa, kuten innostusta ja aloitekykyä. Doldrum-sanan käännökseksi on tarjottu yksitoikkoista ja tapahtumaköyhää. Tietääkseni suomen kielestä ei löydy mieleltään doldrumia vastaavaa ilmaisua. Doldrum-sana on liitetty myös tunteisiin – tosin: ikäviin tunteisiin: Doldrum = 1) A period of stagnation or slump. 2) A period of depression or unhappy listlessness. (Anon. C 2009). Doldrum-idiomeja voitaisiin alkaa käyttää neutraaleina apuneuvoina, kun halutaan luoda ilmaisu tilalle, jossa onnistutaan yhdistämään toisiinsa tunteet ja niiden vaatima/ottama aika. Idiomisanakirjasta löytyy idiomi in the doldrums/out of the doldrums. Edellä mainittuja sanontoja voidaan käyttää kuvaamaan niin olosuhteiden kuin ihmisenkin tiloja. Seuraavaksi esittelen doldrum-sanan ja –idiomien taustaa doldrumin arvoituksen avaamiseksi: idiomien selitteet ja esimerkkejä sanontojen käytöstä sekä sanan doldrum historiallisen alkuperän kuvauksen. Idiomin selite: If someone is in the doldrums, they are very depressed and inactive. If someone comes out of the doldrums, they stop being depressed and feel happier. in the doldrums = lamassa , vaikeuksissa, alamaissa. out of the doldrums = ulos lamasta, vaikeuksista t. masennuksesta Esimerkkejä: 1 After what feels like a long time out in the doldrums of depression, I am now, at the age of 27, just learning how to overcome my weaknesses and build on my strengths. (Pitkältä tuntuneen masennuskauden jälkeen…) 2 The company is in the doldrums. Yhtiö on vaikeuksissa. 3 With her humour and upbeat spirit, Jane got me right out of the doldrums I´d been in for three years. (…Jane paransi minut oitis alakuloisuudestani…) ‘Doldrum’-sanan historiallisen alkuperän kuvaus: ”The Doldrums is an area of sea near the equator where there is often little or no wind, which meant that sailing ships could be stuck there for long periods. It is not clear whether sailors named the area after the expression, or whether the name for the area gave rise to the expression, although the first possibility is more likely.” (Mauranen & Raudaskoski 2006, 107-108; EI, 151-152, kts ”muut lähteet”.) ////// Tunteiden tunteminen voi altistaa väsymykselle ja seisahtumiselle ja viedä ihmisen ajattoman ajan äärelle, jota ei pidetä suotuisana tilana tehosuorittamiselle ja täydelliselle itsehallinnalle. Niin kuin ajatus vaatii aikaa, myös tunteiden tunteminen ottaa aikansa. Ilot ja mielipahat täyttävät aikansa. Kompostin hoputtaminen on mahdotonta samoista syistä kuin rakkauden tai kohokkaan hoputtaminen. Biokemialla on oma luontainen tahtinsa. Biologia saattaa hetkenä minä tahansa iskeä takaisin ja pakottaa meidät pitämään taukomme. Ottakaamme vapaaehtoisesti doldrum-tila rohkeasti uuteen käyttöön ja inaktivoikaamme tehosuorittaja itsessämme! (Gleick 2001, 111; Schopenhauer 1944, 120.)//// Doldrumin kuvaama pysähtyneisyyden tila voidaan nähdä myös mahdollisuutena, sellaisena ”ajattomana aikana”, jolloin ihmisellä on lupa olla oma itsensä – tunteineen kaikkineen. Doldrum-ajan ei tarvitsisi olla negatiivisesti arvotettu, sillä doldrum-tila saattaa olla hyvinkin suotuisa kasvualusta esimerkiksi ihmisen pakottomille luovuuden purskahduksille, jotka kiireentuntu helposti tukahduttaa. Luovuus tarvitsee tilaa ja puhdasta ilmaa hengittää – ei luovuutta voi ohjelmoida kalentereihin, vai miltä kuulostaa: ”Ole luova maanantaina kello 10.15!”. Onkin alettu puhua hitaasta oppimisesta (slow education ), jossa seurataan oppijoiden omaa luonnollista rytmiä, ei niinkään perinteisen oppitunnin määrittämää aikaa. Siten doldrumin yksitoikkoinen ja tapahtumaköyhä ”tila” voikin toimia oivallisesti sinä pontena, joka luovuudentilan saavuttamiseksi tarvitaan. Paholainen voi keksiä tekemistä joutilaille käsille, mutta niin ei tarvitse olla: voi käydä yhtä hyvin niinkin, että (jumalainen) henki houkuttelee luovien ajatusten ituja päähämme. Suistamolaisittain ilmaistuna: Joudaval jodai juohtuu mieleh (Sarala 1982, 34). Joutilaisuus voikin siten esittäytyä mallitilana, jossa salainen luovuuden lähteemme kokeilee uusien luovien ajatusten siemeniä. J. B. Priestley kuvaa esseessään Ei minkään tekemisestä (On Doing Nothing, vuodelta 1922) ihmisen vaipumista tuohon pyhän joutilaisuuden tilaan, jota hän ilmeisesti pitää tilana, joka luo mahdollisuuksia jopa hyveen harjoittamiselle tai vähintäänkin pahoista teoista pidättymiselle: Onhan hän väittänyt, että ensimmäinen maailmansota olisi jäänyt kokonaan syttymättä, jos sen aloittamiseen vaikuttaneet poliitikot ja hallitsijat olisivat kesällä 1914 paneutuneet vain laiskottelemaan ja nauttimaan säästä. (Saarinen 1999, 394; Kopomaa 2008, 97.) Koskapa anekdootilla on niin terapeuttinen vaikutus lukijaan, päätin ottaa sen tähän kokonaisuudessaan ihan vain lukijan ilahduttamiseksi. Anekdootti pyrkinee olemaan jonkinlainen ehdotus ei-minkään-tekemisen ideaaliksi: ///// ”Olin oleskellut ystäväni, taiteilijan ja ilahduttavan laiskan tyypin, kanssa hänen mökillään Yorkshiren kukkuloilla, noin kymmenen mailin päässä rautatieasemalta; ja koska meillä oli onni kohdata äkillinen kausi todella lämmintä säätä, päivä päivän jälkeen lähdimme aamuisin ulos, lähimmälle nummipolulle, kiipesimme verkkaisesti jonnekin parintuhannen jalan korkeuteen ja vietimme pitkät kultaiset iltapäivät maaten litteinä selällämme – tekemättä mitään. Ei ole parempaa vetelehtimispaikkaa kuin nummi. Se on jonkinlainen taivaan puhdas ja paljas esikartano. Sen ilmeisen yksitoikkoisuuden alla ei ole välittömiä kiihokkeita, ei kiehtovia värin ja äänen draamoja, vaan hienon hienoa hitaasti muuttuvien pilvien, varjojen ja horisontin värivivahteiden vaihtelua, riittäviä ylläpitämään mielessä lepattavaa kiinnostusta koko päivän. Samettimaisine hienon nummiruohon tilkkuineen, jotka eivät ole mattoa suurempia, sen pinnat houkuttelevat lepoon. Sen kaukaisuus, sen pysyvyys, sen iankaikkinen välinpitämättömyys ihmistä ja hänen puuhiaan kohtaan, lepuuttaa ja puhdistaa mielen. Kaikki maailman äänet hukkuvat kuovin monotoniseen huutoon. Päivä päivän jälkeen makasimme siis nummella katsellen taivasta tai tuijotellen uneliaasti kaukaiseen horisonttiin. Ei ole tietenkään aivan totta, ettemme tehneet absoluuttisesti mitään, sillä poltimme suuret määrät tupakkaa, söimme voileipiä ja pieniä suklaapatukoita, joimme kylmistä kuplivista puroista, jotka alkavat ei-mistään, solisevat muutaman kymmenen jaardia, ja häviävät taas. Toisinaan vaihdoimme pari sanaa. Mutta luultavasti pääsimme niin lähelle mitääntekemättömyyttä kuin se kahdelle rotumme jäsenelle on mahdollista. Emme tehneet mitään, edes suunnitelmia; ainoakaan idea ei pälkähtänyt päähämme; emme edes langenneet siihen nerokkaaseen kerskailuun, joka on kahden ystävyksen tavallista ajanvietettä. Jossakin, kaukana, ystävämme ja sukulaisemme hyörivät ja häärivät, järjestelivät asioita ja saivat jotakin aikaan, suunnittelivat, väittelivät, ottivat ja antoivat; mutta me olimme kuin jumalat, täysin työllistettyinä tekemättä mitään; mielemme olivat tahrattomia tyhjyyksiä. Mutta kun joutilas aikamme oli päättynyt ja astuimme alas viimeisen kerran, punaisina kuin auringonlasku, laskeuduimme tähän ihmisten ja sanomalehden omistajien maailmaan – vain todetaksemme, että herra Gordon Selfridge oli juuri paheksunut meitä .” (J.B. Priestley; Saarisen 1999, 394 mukaan, suom. Tommi Uschanov)//// Joutilaisuus voidaan ymmärtää toiminnalliseksi passiivisuudeksi . Usein joutilaisuuteen liitetään näkyvää aktiivisuutta, kuten että vapaahetket käytetään hyödyksi tai vietetään aktiivista lomaa. Kun ajatus toimeliaisuudesta on esillä joutilaisuuden yhteydessä, näyttäytyy loikoilu teottomana toimintana tai pidättyväisenä tekona. Termit pitävät sisällään ajatuksen mielensisäisestä aktiivisuudesta ja aktivoitumisesta. Teottoman toiminnan voimme määritellä ikään kuin joutilaisuuden ja toimeliaisuuden leikkausalueeksi. Siinä kohtaavat toisensa myös nautinnonhakuisuus ja pidättäytyminen. (Kopomaa 2008, 60.)//// Timo Kopomaa on kiinnittänyt huomiota tilan vaikutukseen leppoistavana tekijänä. Tosi joutilaisuuden saavuttamisessa tila on yhtä tärkeä kuin aikakin. Vapaa-ajasta ei ole apua, jollei sen viettämiseen tarkoitettu tila ole mielekäs. Kopomaan mielestä on vaikea listata arkisia rauhoittumisen tiloja. Koti ja sauna saattavat olla sellaisia. Kopomaa tuo esille hiljaiset huoneet vauhdin rajoittajina, hitauden suosimisen paikkoina ja kiireen hidastajina. Esimerkkejä hiljaisista huoneista ovat lepotilat, siestahuoneet, jooga-tilat, retriittitalot, väestönsuojat ja tietysti – hiljaiset huoneet, jotka voivat olla pelkistetyimmillään esimerkiksi tyhjiä, muutaman neliön kokoisia huoneita. Hiljaisten huoneiden käyttäjät ovat arvioineet niitä meditatiivisiksi ja sanoneet, että niitä leimaa tyyneys, liikkumattomuus, kiireetön rauhallisuus ja pysähtyneisyys. (Kopomaa 2008, 69-70; 74-75.)//// Kodin ongelma rauhoitettuna tilana voi tulla esiin siinä, että kotia ”käytetään” niin moneen – hmm - rauhattomaankin aktiviteettiin. Onko kodissa rauhoitettua tilaa eli tilaa, jonka aktiviteettejä ei ole ennalta "määritelty"? Kullekin huonetilalle on ikään kuin osoitettu jo nimensäkin perusteella oma tehtävänsä, mutta enpä voi sanoa kuulleeni, että kenelläkään olisi lepohuonetta (Makuuhuone on eri asia!). On eteinen, ruokailuhuone, keittiö, makuuhuone, lastenhuone, olohuone (joka ei oikeasti ole sananmukaisesti OLOhuone, vaan jotakin muuta, sillä siellä on yleensä kodin viihdekeskus, mikä merkitsee enemmän tai vähemmän liiallista ääntä ; olohuone toimii myös seurustelupaikkana eli olohuoneessa on useimmiten läsnä toinen tai toisia, joita VARTEN on oltava ”virittynyt”, se on yleensä erityinen Mitsein-tila), työhuone, kylpyhuone. Ehkäpä takkahuone voisi olla lepohuone? Toisaalta kotipuutarhaa on pidetty parantavana ja korjaavana tilana – ehkä lepo kesäaikaan onnistuu siellä? Hyvin moni varmaankin saattaa alkaa ottaa puutarhassaolon – vaikkakin huomaamattaan - työnä: he eivät voi olla jatkuvasti huoltamatta puutarhaansa , mikä ei ole kaikille ihmisille terapeuttista. Perinteisesti miehille on löytynyt pako- ja turvapaikka kodin hälinän ulkopuolelta, kodin marginaalialueelta. Nämä paikat ovat löytyneet asumisen laajentumatiloista, kuten verstashuoneista, autotalleista ja liitereistä. Tilat ovat olleet pyhättöjä miesten joutilaisuusharrastuksille, askartelulle ja muulle puuhastelulle. Mistä me vielä löytäisimme naisellekin oman ”suoritusvapaan” tilan kodin miljööstä? Kun olin lapsi, äidilläni oli oma huone, (mihin meneminen oli kielletty). Muistan sen aina herättäneen kummastusta ystävissäni: oli tavatonta, että oli olemassa ”Äidin huone”! Tilaan liittyi jotakin mystistä ja salattua, ja sinne meneminen oli ehdottomasti kielletty, aina. Muistan vain, että sieltä tulvi nenääni aina hieno tuoksu. En tiedä muiden äideillä sellaista olleen. Jouduin itse pähkäilemään tämän ”oman-tilattomuuden” ongelman kimpussa, kun jouduin muuttamaan muutamaksi kuukaudeksi pois asunnostani putkiremonttia karkuun. Tilapäisasunnossa ei ollut yhtäkään neliömetriä, jonka olisi voinut pyhittää irtiotolle ja omille ajatuksille, vaan kaikki oli viimeiseen neliömetriin saakka tarkkaan säädetty tiettyjä aktiviteetteja varten ja ihmiset tulivat ja menivät niin kuin mielivät välittämättä toisten yksityisyydestä tuon taivaallista. Missään ei ollut (edes pienenpientä) tilaa vain minulle. //// Sebastian de Grazian mukaan on ehkä niin, että ihmisten terveyden voi päätellä siitä, kuinka hyvin he osaavat olla tekemättä mitään – maata vuoteessa pohdiskellen, kävellä ympäriinsä päämäärättä, istua kahvilla – koska sen, joka osaa olla tekemättä mitään ja antaa ajatustensa mennä menojaan, täytyy olla tasapainossa itsensä kanssa. (Gleick 2001, 278.) Ilmeisesti ei ole olemassa mitään standardi-leppoistamistekniikkaa, jota voisi soveltaa ihmiseen kuin ihmiseen. Nietzsche tuo esille teoksessaan Ecce Homo joitakin edellytyksiä mielekkäälle olemiselle (vaikka ei käytäkään juuri näitä sanoja). Näitä ovat: ravinnon, ilmaston, paikkakunnan sekä sopivan virkistäytymistavan valitseminen. Kukin ihminen on sui generis (vertaansa vailla), ja ihmisen erityislaatu määrää itse kullekin sallitun eli hyödyllisen ahtaat ja vielä ahtaammat rajat. (Todellakin!) Ravinto, paikka, ilmasto ja virkistäytyminen ovat suunnattoman paljon tärkeämpiä kuin kaikki se, mitä on pidetty tärkeänä. Juuri tässä asiassa täytyy alkaa Nietzschen mielestä oppia uudelleen. (Nietzsche 2002, 43; 55.)