Ihmisluonnosta ja ihmisen kärsimyksestä
Ihmisluonnosta ja ihmisen kärsimyksestä
Vaikka
toista ihmistä ei voi lopulta täysin ymmärtää, eettisesti herkkä kuitenkin
pyrkii ymmärtämään toista siinä määrin kuin mahdollista. Jokainen elää ikään
kuin kärsimystä aiheuttavassa todellisuuteen törmäämisen häkissä, jota kantaa
mukanaan kaikkialle.
Eettisesti
erityisen herkkä ottaa eettisen asennoitumisensa oletusarvoksi worst case scenario –lähtökohdan.
Tällöin oletetaan tiedetyksi, että kukin ihminen elää-on jatkuvasti
suurissa-pienissä suruissa-huolissa, jotka kehystävät hänen koko olemistaan
luoden sille kolkon varjon. Me ”olemme suru(i)ssa” (on ikään kuin taustasuru, se yleinen suruolo, joka ikään kuin värjää koko olemisemme laadun niin
että jatkuvasti tunnemme olossamme sen läsnäolon, ja sitten ovat ne
konkreettiset suuret ja pienet surut, jotka ilmenevät kussakin päivässä, jotkut
niistä päivästä päivään pysyvinä, kuten sairaustilat, rahahuolet,
ihmissuhdehuolet). Worst case scenario -lähtökohtaan
nojautuva eettinen toimija pitää tietoisuudessaan mahdollisuuden siitä, että
hänen kohtaamallaan ihmisellä on mahdollisesti vakavia murheita ja kohtelee
häntä sillä herkkyydellä, jolla hän kohtelisi tätä esimerkiksi silloin, kun
tätä on kohdannut mitä vakavin katastrofi, kuten läheisimmän ihmisen kuolema.
Me emme useinkaan voi tietää sitä taakkaa, mitä toinen kantaa, mutta me voimme
tulla tietoisiksi siitä, että tuo taakka jonkinlaisena jokaisella taatusti
harteilla lepää. Sen vuoksi paras metodi lähestyessämme toista on olettaa, että
tuo taakka saattaa olla arvaamattoman suuri.
Meissä
elää kaipuu vapaaseen, luonnolliseen elämään. Ihmisen olemassaolo on siinä
määrin vaivalloista, että se haluttaisiin ravistaa harteilta ja paeta uskon ja
unohduksen valtakuntiin. Kaplinski puhuu ihmisen törmäyksestä todellisuuteen,
jota keskivertoihminen yrittää aina kovasti välttää turvautumalla milloin
mihinkin uskoon tai unohduskeinoon. Ihminen ei kuitenkaan pääse itsestään irti,
vaan joutuu jatkuvasti elämään omassa seurassaan, ”nauttien lähinnä vain itseään”. Missä tahansa ihminen onkin, hän
on aina omassa seurassaan, (ymmärrettynä
kirjaimellisesti): ”he enjoys himself at X[1]
(Schopenhauer 1944,
167). Piet
Hein kuvaa osuvasti ihmisen perustilaa, jossa ihminen on itsensä armoilla:
DET GNAVER SE
KALVAA
Enkel sandhed Yksinkertainen
totuus
Dette at bestandig Se,
että ikuisesti
være sammen med sig
sel’ on
yhdessä itsensä kanssa,
er dét som hele livet on
se mikä koko elämän
irriterer folk ihjel. kuollakseen
ärsyttää ihmisiä.
(Piet
Hein) (KS)
Jokainen ihminen on otettava vakavasti. Jokaisella
on vain hänelle ominainen onnentarve. Kysymys hyvinvoinnista vahvistaa
ihmisessä tietoisuutta häviävyydestä, ja sairas ja/tai huolien murtama ihminen
seisoo sitä vastassa erikoisen suojattomana. Kun sairas ja/tai huolien murtama ihminen
sanoo itselleen ”älä ajattele sairauttasi-huoliasi”, hän siten tulee jo
ajatelleeksi niitä. Hänellä ei ole mitään, millä voisi häätää ne
tietoisuudestaan. (Kafka, Janouchin 1995, 116; 175
mukaan.) Jaan Kaplinski on kiinnittänyt huomiota ”Miten menee?”- kysymykseen
hyvinvoinnista. Törmäys todellisuuteen ja sen aiheuttamat negatiiviset tunteet,
kuten pelko, suru, viha, ärtymys ja niiden sukuiset tunteet,on meiltä kielletty.
Meidän pitäisi aina teeskennellä hyväntahtoista, seurallista ja hyväntuulista,
”tunteetonta viisasta”. Tunteiden näyttämistä pidetään heikkoutena. Ihmisen
pitäisi aina esiintyä epiktetosmaisen hillitty hymy huulilla, vaikka mikä
olisi. Jos joku näyttää surullista tai vihaista tai vain totista-ilmeetöntä
naamaa, häntä hyvin helposti vieroksutaan. On näytettävä ulospäin aina siltä,
että ”viihtyy nahoissaan” ja että olo on vähintään hyvä – mieluiten
erinomainen. One has to put one’s face on[2],
on meikattava vähintään ilmeellään – muovihymykin riittää. On kuitenkin julmaa
vaatia onnettomassa tilassa olevalta ihmiseltä liian hallittua käytöstä. Kipu
ja tuska tuottavat meille kyllä kylliksi ahdistusta ilman että ahdistamme
itseämme vielä joillakin ulkonaisilla käyttäytymissäännöillä. Miksi
pahentaisimme kärsimystämme vielä omilla keinotekoisilla säännöillämme! Eikö
elämä tarjoa tarpeeksi kurjuutta ilman että me itse heitämme lisää vettä
myllyyn! (Montaigne 2008, 662-663.) Me
olemme kuitenkin niin tottuneet teeskentelemään muille, että lopulta
teeskentelemme itsellemmekin.[3] Mikään ei ole helpompaa kuin sortuminen
itsepetokseen. Tämä ”iloisen
teeskentelyn vaatimus”[4] on
osa optimistien (silmänkääntäjien) salaliittoa.
Kaplinski, joka pyrkii kiinnittämään huomiota ihmisen
labiilisuuteen-ristiriitaisuuteen, on verrannut ihmistä kuuhun, jolla on valo-
ja varjopuolensa. Ihminen on kääntynyt enimmäkseen toiseen ihmiseen päin
valopuolellaan. Meillä on toive uskoa, että ihmiset eivät ole onnettomia ja
että elämä on suunnilleen elämisenarvoista. Siten olemme kaikki osallisina
silmänkääntäjien salaliitossa, jonka tarkoitus on näyttää ihminen parempana ja
onnellisempana ja elämä kauniimpana kuin se on. Ihminen on aina kertoja.
Ihmisten keskinäinen kanssakäyminen on luonteeltaan kertomusten kertomista.
Kaiken, mitä ihmiselle tapahtuu, hän näkee kertomansa läpi, ja hän suorastaan
pyrkii elämään elämäänsä niin kuin hän siitä toisille kertoo ja siten
unohtamaan todellisuudestaan monia ikäviä puolia. Jos ihminen tietäisi elämästä koko totuuden (tai
jos hän jatkuvasti pyrkisi pitämään itsensä tietoisena
koko totuudesta), on epäiltävää, riittäisikö hänellä voimaa
ja rohkeutta elää elämää eteenpäin.[5] (Kaplinski
1998a, 37; Sartre (Roquentinin suulla) 1964, 61.)
Vaikka
saksan kielessä on olemassa sanontatapa sille, että menee huonosti: Es geht schlecht (kulkee huonosti), on
kategorinen imperatiivi, että niin ei pidä vastata[6].
Ilmeisesti se, että myöntää, että menee huonosti, toimii jollain tavalla
muistutuksena ihmisen haavoittuvaisuudesta ja kuolevaisuudesta. Siltä, jolla
menee huonosti, puuttuu elinvoimaa, ja me emme halua tietää mitään mistään
elinvoimanpuutteesta! Viron, suomen ja livvin kielessä kysymykseen Miten menee? on lupa vastata
negatiiviseenkin tapaan[7]: viroksi:
Ära parem küsi. (Parempi ettet kysy); suomeksi: Eipä tässä kurjuutta kummempaa[8]; livviksi: Mul elä kysy, mie en surutta pysy! tai: Ei
endistä enembiä, rauhua parembua. Ruotsin kielessä, kun menee vähän
kehnonlaisesti, saa vastata Det knallar
och går (Jotenkuten;
sananmukaisesti: kulkea laahustaa[9]). Joskus elämä käy kuitenkin niin raskaaksi,
että tuntuu siltä, että totuudenmukainen ilmaus olisi sanoa vaikkapa: Raastaa./Raastan. Meillä pitäisi olla
lupa saada sanoa se ääneen, muillekin kuin läheisille ihmisille, jos aiheesta
pakko on keskustella. Teeskentelypakko ei tarkoita mitään vähempää kuin
ihmisyyden kieltämistä. On raskaampaa teeskennellä, että menee hyvin, kuin
myöntää että menee kehnonlaisesti. Teeskentelypakko lisää elämäntaakkaa
entisestään, aivan turhaan.[10]
Vaikuttaa siltä, että mahdollisesti suomalais-ugrilaisissa kärsimyksen myönnön
(tunnemyönnön) ympäristöissä on lupa suhtautua elämään (inho)realistisemmin,
sen ikävätkin puolet tunnustaen. Kaplinski onkin arvioinut, että virolaiset
ovat taipuvaisia puhumaan enemmän siitä, mikä on huonosti, ja pikemminkin
vaikenemaan siitä, mikä on hyvin (Kaplinski 2005a, 104).
Tunnemyönnön
kulttuurin indikaattoreina toimivat esimerkiksi sananlaskut, joissa puhutaan
ihmiselosta usein varsin inhorealistisesti. Livvinkielinen sananlasku Gor’a[11]
iel, itŠe
jälles (Suom.
Murhe edellä, itse perässä, KS.) kiteyttää
osuvasti elämän luonteen, sen kuinka ihmisen osa on kulkea vaikeuksien ja
vastoinkäymisten viitoittamaa tietä. Kun ikävät asiat tiedostetaan,
tunnistetaan ja tunnustetaan, epäkohtien korjaaminenkin tulee mahdolliseksi.
Ennen kaikkea myötätunnon osoittamista vaativat paikat tulevat sillä tavoin
meille näkyviksi, kun ne usein teeskentelypakon kulttuurissa jäävät meiltä
salatuiksi. Siten pessimistinen suhtautuminen voikin kääntyä lopulta tieksi
kohti optimistisempaa tulevaisuutta, jossa ihmisen turhaa todellisuuteen
törmäämistä voidaan välttää, kun ihmisen annetaan olla varsinaisemmin, enemmän
oma itsensä, muunkinlainen kuin oma ”iloinen itsensä”.[12]
Tämä edellyttänee tietyssä mielessä sisäänpäinsuuntautuneisuutta (inner-directedness),
jolla
tarkoitetaan sitä, että ihminen käyttäytyy omien sisäisten arvojensa, oman
totuutensa mukaan, riippumatta siitä, sopiiko se toisille vai ei. Tällöin
ihminen on muille rehellinen ja vilpitön. Vilpittömyydellään hän pyrkii
kotoistamaan keskinäistä olemistamme. Sisäänpäin suuntautuneen ihmisen
vastakohta on Kaplinskin arvion mukaan ihminen, joka säätää käyttäytymisensä ja
arvonsa sen mukaan, mitä hän uskoo toisten häneltä vaativan, sen ryhmän mukaan,
johon hän katsoo kuuluvansa. Tällainen ihmistyyppi on Kaplinskin arvion mukaan
vallitseva Amerikassa. Tällaiselle other-directed
ihmiselle on oleellista taito miellyttää muita, olla sosiaalinen ja seurata
jatkuvasti, mitä mieltä toiset hänestä ovat, pyrkimys tehdä hyvä vaikutelma,
saada hyväksyntää. (Kaplinski
2000a, 84-85.)
[1] X = mikä tahansa paikka.
[2]
to put one’s face on
= meikata, kaunistaa kasvojaan (Lujanen ym. 2006, 178). Tässä kohdin se voidaan
käsittää sananmukaisesti ja ymmärtää ”henkiseksi naamarin kiinnittämiseksi”.
[3] La Rochefoucauld; Vrt. ”Näyttelijät poistuvat näyttämöltä, kun ovat
näytelleet osansa. Teatterissa.” (Lec 1986, 103.)
[4] Erikoista
on se, että kun ihminen ei näytä iloista naamaa, hänestä saatetaan sanoa, että
”Hän ei ole oma itsensä” (Vrt. englannin idiomi: not feeling oneself =
ei voida hyvin, ei olla kunnossa (Lujanen ym. 2006, 185)), aivan kuin ihminen vain iloisena ollessaan olisi
oma itsensä. Me emme anna toiselle lupaa olla muu kuin oma iloinen
itsensä. Franz Kafka huomauttaa iloisina esiintyvistä ihmisistä, että usein he
ovat vain iloitsevinaan, he sullovat ilon vahaa korviinsa. Kafka sanoo
teeskentelevänsä hilpeyttä kadotakseen sen taakse ja luonnehtii naurunsa olevan
betoniseinä. (Kafka, Janouchin 1995, 59 mukaan.)
[5]
Vrt. Emerson: ”Jos näkisimme kaikki asiat
jotka ympäröivät meitä, tämä kahlitsisi meidät emmekä voisi liikkua”
(Emerson, Kovalaisen 2007, 147 mukaan). Kyetäksemme elämään eteenpäin meidän on
ikään kuin jatkuvasti sulkeistettava osa todellisuudesta, jotta emme jämähtäisi
suremaan kurjaa tilaamme ja lamaantuisi toimintakyvyttömiksi. Kaplinski
kuitenkin varoittaa meitä siitä, mitä voi tapahtua, jos liian suuressa määrin unohdamme todellisuuden todellisia piirteitä: ”TRUTH IS THE OTHER. Truth
– the other, unavoidable partner in our unavoidable dialogue with our
‘environment’. Truth is what we cannot change according to our will, our
fantasy. Truth always asserts itself. We can spend some time outside Truth as
flying fish outside water. But when this truthless period becomes too long we
are lost. We perish both physically and
spiritually. The clash with the Truth we had forgotten or neglected is too
violent for us to survive. If we do not stay on the mother rock of Truth, we
can easily crashland on it.” (Kaplinski 2014b;
korostus KS.)
[6] Lukioaikainen saksan kielen
opettajani Leena Palojärvi nuhteli minua aina ankarasti, jos vastasin näillä
sanoilla hyvinvointikysymykseen.
[7]
Myös fäärin kielestä löytyy useita tapoja ilmaista, etteivät asiat ole parhain
päin, mikä saattaa toimia merkkinä siitä, että myös färsaarelainen kulttuuri
kuuluu kärsimyksen myönnön kulttuureihin:
So
toluliga (could be
better, sananmuk. ’siedettävästi’ – jotakin joutuu siis sietämään);
Ikki
so gott (not well, sananmuk.
’Ei
niin hyvin’):
Illa (bad);
Út av lagi illa (really
bad, vrt. út av lagi = í ólagi = epäkunnossa, tämän voisi tulkita ehkä niin,
että henkilöllä menee suorastaan niin huonosti, että hän tuntee olevansa
epäkunnossa tai tuntee, että olosuhteet ovat epäkunnossa; Vrt. islannin kielen
sanontatapaan vastattaessa Miten menee?
–kysymykseen: Allt í lagi (everything
is ok, sananmukaisesti: kaikki on kunnossa; sanan lag merkityksiksi annetaan esimerkiksi ’kunto’ ja ’järjestys’; vrt.
islannin fraasiin slá e-n út af laginu
(throw sby off balance));
støðugt
niður á bakka (from bad
to worse, sananmuk. ’jatkuvasti alamäkeä’).
(Petersen
& Adams 2009a, 33; Järvelä 2008, 580; Hólmarsson, Sanders & Tucker
2007, 240.)
[8] Suomen kielessä vastauksella ”Ei
tässä kurjuutta kummempaa” ei
usein kuitenkaan mielestäni tarkoiteta, että menee oikeasti todella
huonosti. Tämä vastaustapa onnistuu kuitenkin tukahduttamaan kysyjän
mahdolliset lisätiedustelut ollen kuin
seinä. Toisaalta vastaustavassa näppärästi implisiittisesti tullaan
allekirjoittaneeksi se, kuinka kärsimys on jotain aina läsnäolevaa elomme
tiellä.
[9] Gummeruksen sanakirja antaa
sanan knalla merkityksiksi: ”kävellä hiljakseen, löntystää, lampsia”.
Miten menee? –kysymyksen vastauksen Det knallar och går käännökseksi
annetaan: ”Siinähän se menee”.
(Köykkä, Saanila, Saaru, Tirkkonen & Viljanen 2005, 910.)
[10] Franz Kafka haluaa säästää ihmisen
teeskentelyn pakolta. Hän pitää mitä ilmeisimmin koko
kysymyksen esittämistä epäeettisenä tekona, koska se muistuttaa sitä, jolta
asiaa tiedustellaan, niistä asioista, jotka eivät ole alkuunkaan hyvin. Tällöin
se, jolta asiaa tiedustellaan, joutuu mielessään puntaroimaan, mitä vastata,
muistaa hyvät ja ikävät asiat, suorittaa sensuroinnin ja vastaa yleensä
vaaditulla tavalla: kaunistellen ja samalla terävästi muistaen ne asiat, jotka
ovat hyvin huonolla tolalla. On kuin kyse olisi (väliaikaisesta)
tilinpäätöksestä: viivan alle on jäätävä positiivinen luku. Kafkan mukaan onni ei riipu omistuksesta,
vaan se on vain asennoitumiskysymys, mikä tarkoittaa sitä, että onnellinen ei
näe todellisuuden pimeää reunaa, vaan hänen elämäntuntonsa peittää
kuulumattomiin kuolemantietoisuuden kalkattavan kuolemankellon. Tällöin ihminen
unohtaa, ettei hän kulje, vaan putoaa ollen kuin kuuroutunut. Sen vuoksi on
suorastaan ruokotonta, kun joku kysyy hyvinvointiamme. Se on Kafkan mielestä
yhtä mautonta kuin jos omena kääntyisi toisen omenan puoleen kysyen ”Miten Teidän matonne jaksavat, ne jotka
saitte hyönteisenpistosta?” tai jos ruohonkorsi kysyisi toiselta: ”Kuinka lakastutte? Mitä puuhaa arvossa
pidetty mätänemisenne?” Kafka näkee, että kysymys hyvinvoinnista vahvistaa
ihmisessä tietoisuutta häviävyydestä, jota vastassa hän (Kafka viittaa
itseensä) – sairas kun on – seisoo erikoisen suojattomana. (Kafka, Janouchin
1995, 175 mukaan.) Sairaasta tai pahoinvoivasta Miten menee? –kysymys sinällään tuntuu arpeutuvien haavojen auki
repimiseltä. Me emme koskaan voi tietää, kuinka
suojattomaksi tai pahoinvoivaksi toinen olonsa tuntee. Sen vuoksi ihmisen
tulisi pidättäytyä liiasta uteliaisuudesta. Tämä menettelytapa lähestyy
hengeltään schweitzeriläistä henkisen häveliäisyyden vaatimusta. Henkisellä
häveliäisyydellä Schweitzer tarkoittaa sitä, että ihmisen ei pitäisi pyrkiä tunkeutumaan toisen ihmisen
olemukseen (Schweitzer 1956, 39). Maltalaiset onnistuvat tarjoamaan
schweitzeriläishenkisen vaihtoehdon hyvinvointikysymykselle. Jotta voimme
osoittaa, että välitämme toisesta, meidän ei suinkaan tarvitse kysyä hyvinvointikysymystä
- tarkkaan ottaen meidän ei ehkä edes
pitäisi kysyä sitä. Maltalaiset onnistuvat tarjoamaan varsin raikkaan
poikkeuksen mitä tulee tapaan esittää kysymys hyvinvoinnista. Maltan kielellä,
esimerkiksi perheenjäsenen tai ystävän soittaessa, puhelimeen vastattaessa ei
esitetäkään hyvinvointikysymystä niin kuin monissa muissa kielissä, vaan
vastataan vain: Għidli (suom. kerro minulle). Tämä fraasi kuulostaa
usein hyvin epäkohteliaalta ja epäystävälliseltä ulkomaalaisen korvaan, vaikka
minun arvioni mukaan nimenomaan sellainen
se ei ole - pikemminkin täysin päinvastoin, sillä siinä ei udella mitään. Għidli antaa toiselle luvan sanoa
periaatteessa mitä tahansa, sillä
siinä ei vaadita mitään tiettyä "olon/ olojen selvitystä". Ilmassa ei ole kysymystä. Ulkomaalaiset usein
väärintulkitsevat tämän sananmuodon käytön epäkohteliaisuudeksi. Tulkintani
mukaan tämä tapa kuitenkin nimenomaan onnistuu vastaamaan schweitzeriläistä
henkeä noudattelevaan henkisen
häveliäisyyden vaatimukseen: Siinähän annetaan toisen kertoa juuri ne asiat, mitä hän haluaa kertoa.
(Saliba 2013, 22; KS). Samaa henkeä noudattelee sveitsinsaksalaisten
pidättäytyminen hyvinvointikysymyksen esittämisestä muille kuin hyvin
tuntemilleen ihmisille. Sveitsinsaksalaiselle kysymys hyvinvoinnista ei ole
retorinen, vaan todellinen kysymys. Koska he mieltävät sen henkilökohtaiseksi
kysymykseksi johon odotetaan todenmukaista vastausta, he katsovat, että se
voidaan suunnata vain henkilölle, joka tunnetaan hyvin. Tällöin myös vastaus on
henkilökohtainen, lausunto siitä, kuinka toinen tosiasiassa voi. (Anderson
& Heinrich 1999, 11.)
Kafkalla
itsellään oli erikoisena pidetty tapa. Kun häneltä tiedusteltiin hänen
vointiaan, hän sivuutti kysymyksen kankealla fraasilla ja siirtyi heti puhumaan
aivan muista asioista. Gustav Janouch kiinnitti tähän huomiota ja usein
myötäkärsi nähdessään Kafkan todellisuudessa suuresti kärsivän, vaikka tämä
vastasikin voivansa hyvin. Kyse oli
tietoisesta epätotuuden lausumisesta, minkä Kafka itsekin tunnustaa. (Janouch
1995, 169; Kafka, Janouchin 1995, 176 mukaan.) Janouch kuvaa tunnelmiaan:
Ei tarvinnut olla erityisen
terävänäköinen nähdäkseen, että kansliaelämä oli tohtori Kafkalle kärsimys. Hän
istui monesti aivan kumarissaan ja itseensä vajonneena, kellanharmain kasvoin
suuren, kiiltäväksi hangatun kirjoituspöydän takana. Mutta jos häneltä kysyi
hänen vointiaan, niin hän vastasi aina keinotekoisen iloisesti: ’Kiitos, voin
hyvin.’ (Janouch 1995, 169.)
[12]
Piet Hein tulee ottaneeksi kantaa hyvinvointikysymyksen esittämiseen
grukissaan. Hein pyrkii tarkkanäköisesti tuomaan grukeissaan esiin ihmisyyden
todellisia ulottuvuuksia, usein kuvaten niitä varsin inhorealisesti.
JO TAK KYLLÄ
KIITOS
Man er
lidt forkommen Sitä on
hieman nääntynyt
forknyt
og forslidt, masentunut
ja rähjääntynyt,
og opløst
i feber ja olo
ohuena kuumeesta
og snot; ja
räkätaudista;
men
bortset fra dét, mutta
jollei oteta lukuun,
at man
har det så skidt, että
menee niin huonosti,
så har
man det, niin
siinä tapauksessa
jo tak, menee,
kyllä kiitos,
godt. hyvin.
(Hein 1999, 288.) (KS)
:)
Kommentit
Lähetä kommentti